Lauletaan kappaleessa Kuka sulkee sun silmät (Pariisin Kevät). Kauniit, ajatuksia herättävät sanat, koska haluaisin tietää kuka sulkee lopulta minun silmäni. Kuka on se, joka tekee sen viimeisen päätöksen elämästäni – olenko se minä?

On aikoja, kun on vahva tunne siitä, että kannan väärää sydäntä, otan ne muiden pelot omakseni, toivon ainoastaan toisille kuuluvia asioita ja vierailen muiden unissa. Että en ole omassa ruumiissani, vaikka miten tästä nyt pystyisin irtautumaan – en mitenkään, en ainakaan vielä. On vain sellainen epäselvä tunne minusta itsestäni, enkä uskalla avautua siitä kenellekään. Kaikki on liian helppoa piilottaa hymyn taakse, koska hymy viestii muille tiedon siitä, että kaikki on hyvin. Ei ole, joskus kaikki on pelkkää paskaa.

Se tunne, kun ei tiedä mitä tuntea. Tai mitä pitäisi tuntea. Ja miten katsoa maailmaa, tai omaa tulevaisuutta. On ristiriitaiset tunteet siitä, kun haluaisi lähteä, mutta samalla haluaisi jäädä. On ikävä jonnekin, mutta on myös vaikea irrottautua nykyisestä. Kun tietää, että lähteminen on se parhain ratkaisu sinulle itsellesi, mutta silti se tuntuu jokseenkin väärältä.

Joskus toivon salaa, että maailma olisi helpompi paikka rakentaa tulevaisuutta tällaiselle tunteelliselle ihmiselle, joka ajattelee kaiken liian syvällisesti. Olisi helpompi mennä ja tulla, jos ei ikävöisi ja tunteilisi niin paljon. Olisi helpompi tunteilla ehkä toisen kanssa, yksin se voi olla vaarallista. Ikävöin ihmisiä, mutta ikävöin myös paikkoja. Paikkoja, jotka muistuttavat minua jostain, tuovat muistoja mieleen. On vaikea kääntää selkä ja kävellä poispäin, itkemättä. Silloin elämä on sitä paskaa, elämisenarvoista, mutta paskaa.

Yksinkertaisesti – minun on vaikea jättää rakkaita ihmisiä ja paikkoja taakseni muuttaessani muualle. On vaikea vain ottaa ja lähteä, hyvästeleminen on kamalaa. Vihaan itkemistä, samalla rakastan sitä. Kun on muodostunut tunneside ihmisiin ja alueeseen, on vaikea irrottautua. Vaikka tietää, että ne eivät tarvitse olla hyvästit, koska aina voi palata, mutta mitä jos koskaan ei palaakaan? Mitä jos palattaessa kaikki onkin muuttunut? Rakkaat ihmiset ovat jo jossain muualla, poissa, ja paikatkin tuhoutuneet. Mitä jos mikään ei ole entisellään? Ja sinä olet ollut muualla, etkä ole ollut siinä silloin kun olisi pitänyt tai kun olisit halunnut olla.

Jos näin ajattelee, ei vaan pysty elää omaa elämää. Edetä, mennä eteenpäin. Toteuttaa unelmia, omia iänikuisia toiveita ja haaveita. Silloin helposti jää toteuttamaan niitä muiden unelmia, elämään ikäänkuin muiden elämää. Ja vaarana on, että unohtaa oman itsensä – maailmassa, jonka kuuluukin olla muuttuva. Eikä koskaan saa tietää, miltä se sinun elämäsi olisi näyttänyt, jos olisit vain lähtenyt.

xx Vilhelmiina