Onko todellakin mahdollista, että asuinpaikka tai oikeastaan se kaikkine fiiliksineen voi vaikuttaa omaan luonteenpiirteeseen? Tätä asiaa mietin sen takia, koska itse olen tämän huomannut. Eri kokoiset kaupungit, joissa olen asunut, ovat vaikuttaneet omaan luonteeseeni ja siihen, kuka olen ja miten toimin. Ehkä koon, ehkä sen kaupungissa vallitsevan ilmapiirin vuoksi. En ole aivan varma mistä tämä juontaa juurensa, mutta veikkaan, että kaupungin elämänrytmillä on aina jonkinlainen vaikutus sen asukkaisiin. Hektinen kaupunki, hektinen rytmi. Rauhallinen kaupunki, rauhallinen rytmi. Kuulostaakin ihan järkevältä.
Kööpenhamina, Christianshavn. Kesällä 2017.
Kun asuin isommassa kaupungissa – en suurkaupungissa, mutta Suomen mittakaavassa isossa – koin olevani siellä rohkeampi, avoimempi, uskaliaampi menemään ja tekemään asioita. Muutoksen itsessäni huomasin asuinpaikkakuntaa vaihtaessani – sen, että muutuin silloin myös ihmisenä. Minä siis muutun aina kaupungin (tai ehkä sen) rytmin mukaan. Olisiko kyseessä myös mukautuminen? Voiko rauhallisessa kaupungissa ylipäänsä elää hektistä elämää tai vastaavanlaisesti, voiko hektisessä kaupungissa elää rauhallisella otteella?
Asun tällä hetkellä pienessä kaupungissa – Torniossa. Rakastan jollain ihmeellisellä tavalla tätä kaupunkia ja ihmisiä täällä, alusta asti se on ollut niin, mutta minuun tämä kaupunki on vaikuttanut ja minua muuttanut. Tänne muuttaessani minusta on tullut sulkeutuneempi, ehkä hieman vetäytyneempi, kuin mitä esimerkiksi Jyväskylässä asuessani olin. Huomasin tämän itsestäni vasta, kun aloin muistelemaan menneisyyttäni ihan toden teolla pari päivää sitten. Tuntuu, että olisin kadottanut palasen itsestäni, sen tajuttoman rohkean itseni. Voi olla, että se jäi jonnekin matkan varrelle tai voi olla, että se on minussa edelleen, mutta en vain uskalla sitä näyttää juuri täällä, tässä kaupungissa. Veikkaan tuota jälkimmäistä. Mutta miksi se on niin?
Tukholma, Södermalm. Kesällä 2017.
Minulle tuli vain ikävä entistä minääni, ja ikävä isompaa kaupunkia. Tuntuu, että pienessä kaupungissa en pysty antamaan itsestäni kaikkea irti, mitä oikeasti haluaisin antaa. Ehkä minut on luotu suurempaan maailmaan, eikä sinne keskelle ei mitään, niin kuin olen aina luullut. Olen tähän mennessä uskotellut itselleni, että pikkukaupungin tyttö on aina pikkukaupungin tyttö, vaikka elämä kunnon kaupunkilaisena onkin aina kiehtonut tätä tyttöä pikkukaupungista. Ja nyt kun olen asunut vaihtelevasti todella pienissä ja sitten todella isoissakin kaupungeissa, ei minusta vaan enää siltä tunnu. Tuntuu, että minun on parempi kaupungissa, jossa elämä on enemmän elävää. Sitä hektistäkin. Ehkä se hektisyys antaakin minulle enemmän kuin se tyyneys?
xx Vilhelmiina
