Haluan erota Facebookista, mutta miten?

IMG_9933.JPG

Ahvenanmaa, kesällä 2018.

Okei. Olen juonut tänään jo kaksi pressopannullista kahvia, mikä on saanut taas ajatukset lentelemään. Tänään olen mm. pohtinut, miten erota Facebookista lopullisesti, sinne koskaan palaamatta. Kuulostaa joltain paikalta, josta haluaa päästä eroon, mutta no, tavallaan haluankin – sosiaalisen median luomasta paikasta. Oikeastaan pohdin, miten sieltä voi poistua niin, ettei se harmita jälkikäteen. Facebookia käytän vain, koska siellä ovat kaukana ja hajallaan asuvat sukulaiseni, joille haluan postata kuulumisiani kuvineen ja jotka eivät muita somekanavia käytä. He ovat lähinnä iäkkäitä sukulaisiani, jotka eivät ole löytäneet vielä muita viestintäkanavia.

Siksi siellä olen. Sukulaisieni takia. En minun itseni. En siksi, että tykkään sitä sovellusta käyttää, sillä arvatenkin – en tykkää. Itse haluaisin löytää itseni vain Instagramista, minne postata kuvia kuulumisineen, sekä tietenkin tänne blogiin postata pidempiä stooreja ja ajatuksia. Facebook oli kuuminta hottia vielä vuosina 2008-2012, mutta jostain syystä se menetti otettaan heti kun esimerkiksi Instagram kehitettiin. Minäkin olen yksi niistä, jotka lipuivat hiljalleen ahkerista Facebookin käyttäjistä ahkeriksi Instagrammaajiksi. 

Useat nuoret käyttävät myös muita somekanavia, kuten Snapchattia, jota itsekin kokeilin mutta kiitos, ei kiitos. Minulle riittää yksi kanava, jossa olla esillä ja postata kuulumisiani ystäville – kanava, jossa voi myös inspiroitua ja inspiroida muita ihmisiä. Liian monet viestintäkanavat sekoittavat vaan pääni, jos jokaiseen pitäisi postata kuulumisia ja yrittää sitten vastailla tuhansiin viesteihin. Mitään muuta en päivän aikana luultavasti ehtisi tehdä, jos käyttäisin useita kanavia säännöllisesti. Päivästä loppuisi aika. Elämä tässä ja nyt – läsnäolo – olisiko sitä enää? Some-elämä voittaisi oikean elämän, ei, en halua sitä. Liika on liikaa, myös minulle.

Kuinka jättää Facebook lopullisesti. Yritän miettiä siihen oivan ratkaisun.

 

xx Vilhelmiina

Puheenaiheet Ajattelin tänään

Kun ujoista tytöistä kasvoi rohkeita naisia

Olen ollut lapsena todella ujo. Oikeastaan vielä noin kaksikymppiseksi koen olleeni ujohko, kunnes jokin minussa muuttui ja ujosta tytöstä kasvoi rohkea, itsenäinen ja vahva. Ehkä se oli aikanaan kahden kuukauden työharjoittelujakso ulkomailla, mikä muutti ajatusmaailmani avartaen sitä. Ehkä sen kuului vaan mennä niin, ehkä ujotkin kasvavat aikanaan pois kuorestaan.

Ujouttani piilouduin aina äidin selän taakse. Saatoin myös piiloutua kaapin taakse tai sängyn alle, aina silloin kun meille tuli vieraita. Olivatpa vieraat sitten tuikituntemattomia tai läheisiä sukulaisiamme, lapsena piilouduin aina kaikilta. Halusin olla näkymätön. Jännitin ja pelkäsin kaikkea aivan kauheasti, ja tuntui, että jalatkin lähtevät alta siitä jännityksen määrästä. Muistan edelleen sen tunteen vatsanpohjassa, muistan mielessänikin – se oli kuin miljoona perhosta olisi lennellyt kehää mahanpohjassa, lakkaamatta. En pystynyt mihinkään yksin – lapsena en uskaltanut mennä kauppaankaan yksin saatika puhua tuntemattomien kanssa. Kaikki tuntui pelottavalta. Maailma oli niin suuri ja minä niin pieni. En todellakaan ollut rohkea lapsi.

Nyt, 27-vuotiaana, menneisyyttä ja tätä päivää vertaessa, ihmettelen miten olen ollutkaan niin ujo ja miten voin olla nykyään näin rohkea, itsenäinen ja vahva. Voisin sanoa, että matkailu ja erilaisten ihmisten kohtaaminen on kasvattanut. Tai että kokemukset ovat kasvattaneet – niin yksin kokemani kuin ystävienkin kanssa jaetut hetket ja keskustelut maailmasta ovat saaneet luonteeni muuttumaan. Voisin sanoa myös, että ikä kasvattaa ja muuttaa ihmistä, niinhän se aivan varmasti tekeekin. Mutta yksi ratkaiseva tekijä on asenne. Muuttamalla asennetta ihan kuka vain voi olla mitä vain sellaista, mitä tässä maailmassa nyt voikaan olla. Voit olla rohkea ja peloton, jos asennoidut niin. Asenne kantaa elämässä. Minä muutin asennetta olla pelkäämättä mitään ja siksi olen uskaltanut tehdä rohkeitakin harppauksia, täysin itsenäisesti. Olen asennoitunut myös olemaan positiivinen, mikä on ehkä se tärkein ja kantavin voima elämässä – mitä ikinä vastaan tulekaan, positiivisuudella siitä selviää.

EC845AD7-2E91-4193-AA5E-44C016025259.jpeg

Meille, jotka kasvoimme rohkeiksi. Ja teille, jotka kasvatte vielä.

xx Vilhelmiina

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään