Ehdinpäs vielä.

Heinäkuu ei ehtinytkään vaihtua vielä elokuuksi, kun istahdin parvekkeelleni tänä helteisenä heinäkuun iltana ja aloin kirjoittaa. Mieleeni pompsahti erään blogikollegan kirjoittama lause: ”Olen pienestä pitäen ajatellut maailmaa valokuvina. Mikään ei ole muuttunut.’’ Tuo lause olisi voinut olla minun kirjoittamani tai tokaisu suoraan suustani, koska niin minäkin olen maailman nähnyt ja näen edelleen.

Tajusin tämän asian itsestäni vasta huomattuani ja sisäistettyäni kyseisen lauseen. Siitä asti kun muistan, olen kuvannut maailmankaikkeuden kauniit hetket ja asiat silmilläni, ikuistanut ne verkkokalvoilleni ja myöhemmin oman kameran saatuani, oikeiksi valokuviksi. En ole koskaan nähnyt elämääni ohilipuvina hetkinä, en virtaavana jokena, vaan valokuvamaisesti ikuistettavina otoksina, hetkinä, jotka muistan ja tunnen edelleen vahvasti. Elämäni kauniit, mutta myös ne ei-niin-kauniit hetket ovat päässäni valokuvina – osa tosin oikeinakin valokuvina kansiossa. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, ja ehkä on myös vaikea selittää ja kirjoittaa tätä lauseiksi, mutta elämäni ei vaan virtaa eteenpäin ilman menneisyyden vahvasti pinttyneitä hetkiä, ilman etten aika ajoin muistelisi menneisyyttä. Se ei livu eteenpäin ilman vahvoja valokuvamaisia muistoja. Ja kun hetket ovat niin vahvasti iskostuneet verkkokalvoilleni, luulen, että en niitä kovin kylmästi voi tulevaisuudessakaan ohittaa. En varmaan koskaan ohita mitään hetkiä elämässäni kylmästi.

Ehkä juuri siksi tunnen ja aistin asiat niin vahvasti, ja tunteeni näkyvät herkästi enkä kykene peittää niitä. Surunkyyneleet valuvat silmistäni herkästi jos siihen on vähääkään aihetta, mutta nauran myös ilosta usein niin vahvasti ja aina niin, että ilonkyyneleet valuvat pitkin poskiani. Niin tai näin, olen kovin tunteellinen ihminen ja se tulee olemaan aina vahvasti minua.

Olen kuvannut lapsuudenystäväni kanssa jo pienestä pitäen, tiedostamatta silloin sitä, kuinka taiteellisia otoksia päivittäin otimme ja kuinka paljon niiden eteen näimme vaivaa. Nyt sen jo tiedostaa ja tajuaa, että valokuvaaminen on ollut aina osa minua, rakkain harrastukseni, sekä silloin että nyt.

Ala-asteella minulla oli pari kertakäyttökameraa, ennen kuin sain syntymäpäivälahjaksi äidiltäni ensimmäisen digikameran. Myöhemmin sain järjestelmäkameran, senkin syntymäpäivälahjaksi – muuta en osannut toivoa. En ole koskaan kinunnut lahjoja merkkipäivinä saatika osannut niitä toivoa, sillä minulle on aina riittänyt pelkkä yhdessäolo, mutta järjestelmäkamera oli ainut jonka olen koskaan todella halunnut lahjaksi. Ja sen lopulta sain. Ja se on minulla edelleen, sama Canonin järjestelmäkamera, jonka sain lahjaksi lukioikäisenä. Sillä on jokseenkin tunnearvoa, siksi sitä en vielä halua vaihtaa uudempaan tai ”parempaan”, minun Canonilla kuvaa edelleen hyvin ja sillä tulee loistavia otoksia. Se kestää kylmätkin säät ja siihen on helppo vaihtaa putkia niin halutessa. Ja olen aina pohtinut, että jos kodissani syttyisi tulipalo ja ehtisin pelastaa vain yhden asian, pelastaisin kamerani. En edes lempivaatettani, en lempiesinettäni, vaan vanhan järjestelmäkamerani. Kai tuo merkkaa jotain.

Vaalikaa omia intohimon kohteita. Kokeilkaa monenlaisia harrastuksia, jotta löydätte sen omanne. Jokainen meistä on hyvä jossain, tai alussa oikeastaan ei missään – harjoittelemalla ja vielä vähän enemmän harjoittelemalla meistä voi tulla mestareita. Ehkä emme ole mestareita muiden silmissä koskaan, mutta tärkeintä on se, mitä näemme omilla silmillä ja se, että uskomme itseemme. Tärkeintä on, että uskot itse olevasi oman elämäsi mestari ja rakastat sitä mitä teet.

xx Vilhelmiina