Ikuisesti yksin?
Ai mitäkö pelkään?
Yksinjäämistä.
Nyt uskalsin myöntää sen, jopa itselleni. Tämä on vaikea aihe, varmasti muillekin kuin minulle, sillä tuskin kukaan haluaa oikeasti olla yksin, olla yksinäinen.
En nyt tarkoita, että minun elämästäni katoaisi ystävät ja perhe tai olisin vailla heitä, vaan jos en tule koskaan rakastumaan. Rakastumaan mieheen.
En ihastu helposti, mutta kun ihastun ja jopa uskallan myöntää sen itselleni, niin mikään ei ole enää helppoa. Kaikki muuttuu vaikeaksi. Ne muutamat ihastuksenkohteeni – kiitos, ei kiitos. Olet magea mimmi. Voinhan mä flirttailla sulle vaikka mulla on jo tyttöystävä.
Hei please, minun kanssa ei pelleillä. En halua olla kenenkään kakkosvaihtoehto, en flirttaile jo varatuille miehille, en ala pelata mitään pelejä. Elämä ei ole mitään peliä! Ainakaan minun.
En halua satuttaa ketään, en fyysisesti enkä henkisesti. Kaikista pahinta olisi, jos tunkeutuisin jonkun parisuhteeseen tietämättäni. Minua on satutettu henkisesti. Nyt kun ajattelee, niin se oli minulle vain ja ainoastaan hyvä juttu – nyt olen vahvempi nainen ja osaan pysyä kylmänä tunteellisesti, mikäli tilanne sen vaatii. Kokemus kasvatti minua, vaikka noin vuosi menikin siitä toipuessa. En edes muista mitä tein sinä aikana, elin täysin sumussa, suoritin vain elämääni – en nauttinut siitä.
Miehet. There’s plenty fish in the sea, they say. Mikään ei ole vaan yksinkertaista. Olen tämän kaksikymmentäviisivuotisen elämäni aikana tavannut paljon kaksilahkeisia, aivan ihania, hyvännäköisiä (herras)miehiä – miksi perhoset eivät ole lennelleet vatsassani? Tai mikään muukaan. Minulle on flirttailtu ja olen saanut paljon huomiota (joskus ärsyttävän paljonkin että olen turhautunut olemaan nainen), varsinkin kun olen asiakaspalvelutyötä tehnyt ja ollut ”esillä” edustavana. En vaan ole ottanut niitä flirttailuja tai kommentteja kuuleviin korviini. No, tietysti olen puhunut niitä näitä takaisin, ystävällisesti hymyillen niin kuin asiakaspalvelijan ominaisuuksiin kuuluu, ehkä tajuamattani flirttaillutkin, mutta en ole tajunnut että hei – tuo haluaa oikeasti minun kanssa treffeille. Olen vaan sivuuttanut kaiken, tajuamatta että olen sinkku ja vapaa menemään. Olen tajunnut kaiken tämän vasta jälkikäteen. Koita siinä sitten.
Niinpä en ole koskaan seurustellut vakavasti, ja ihastunutkin vain pari kertaa.
Ja tiedättekö mitä? On ihan helvetin ärsyttävää, jos joku sanoo ”sinä saat kenet tahansa, olet niin kaunis nainen, olet upea niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.”
No, en ole saanut niitä ”ketä tahansa”. Enkä halua ketä tahansa. En todella halua tyytyä ”vaan johonkin” ihastumatta ensiksi. En halua seurustella kenenkään kanssa siksi että vain saisin kehua muille seurustelevani. Olen hyväksynyt sen, että jos ihastuminen ja siihen johtava rakkaus on näin vaikeaa, olen yksin loppuelämäni. Ehkä se on kohtaloni. Ehkä se todellakin on. Mitään kissanaista minusta ei silti tule, supernainen vähintään.
Ehkä hankin jo kaappiin valmiiksi sen supernaisen puvun?
xx Vilhelmiina
