Onnea on suunnittelemattomat matkat, joista aina jostain kumman syystä kehkeytyy niitä parhaimpia.

Matkat, joilla on aina joku merkitys.

Matkat, joissa määränpää ei ole tärkein vaan se matka kokonaisuudessaan.

Noin vuosi sitten kirjoitin postauksen kuinka minulle usein tähän aikaan vuodesta tulee kaipuu pohjoiseen. Ehkä koska tunturit, ehkä koska Lapin lumoava luonto, ehkä jokin muu. Kaipuuta hellittää vain se, että laittaa sen repun selkään ja matkaa sinne minne ikävöi. Ja en tiedä, tunnen olevani elossa kun saan haastaa itseni fyysisesti, niin että välillä itseänikin pelottaa. Tunnen olevani elossa, kun saan kiivetä jonnekin korkealle, tunnen olevani elossa kun saan tehdä jotain niin fyysisesti rankkaa mikä tuntuu heti seuraavana päivänä kropassa. Se tuntuu saavutukselta, niin, jollain hassulla tavalla saavutukselta elämässä.

Yksi ystävä ja äkkilähtö Leville. Onnellisuus ei paljoa vaadi, ja ikäväkin hellitti. Tunturit, lumoava luonto kauniin karuine metsineen ja kaikki se mystiikka. Tällä kertaa kaikki se sinisyys ja usva. Fiilisteltiin parin päivän aikana sitä kaikkea, mikä monelle suomalaiselle on itsestäänselvyys.

Ehdimme vaeltaa puuterilumisilla metsäpoluilla kuin räntäsateessakin, ehdimme kipuamaan tunturin huipulle ja kokonaan sen halki mystisessä usvassa, kun näkyvyys eteen oli vain noin 50 metriä. Ja kun näkyvyys oli tuota luokkaa, meinasimme aluksi luovuttaa kun emme tienneet mitä vastassa oli, mutta ei, ei meistä luovuttajiksi ole, olemme vahvoja naisia. Se on se suomalainen sisu mikä kantaa. Kaiken lisäksi saimme liikkua ihanassa rauhallisuudessa, sillä matkailijat eivät olleet vielä saapuneet lumisille laduille – vielä kun on off-season.

On onnea että on olemassa tälläisiä maagisia paikkoja – Suomessakin. Ja se, että niihin paikkoihin ei ole sisäänpääsymaksuja eli kaikki on puoli-ilmaista kunhan ovat vaan saavutettavissa. Ja se, että vaikka kuinka haikeaa on jättää taakse tunturit – palaat sieltä takaisin kotiin edes jokseenkin onnellisena ja tajuat taas elämän merkityksen. Sen että; vähemmän on enemmän, et tarvitse paljoa sillä sinulla on jo kaikki.

Kiitos ystäväni kun lentelit luokseni ja kiitos kun lentelet elämässäni edelleen. xx

// Love those people who do crazy things (in a good way) with me – hike over the mountain even if the weather isn’t not so good and even if you don’t see where you’re walking exactly. Love that fear when you don’t know what’s happening next, love that achievement when you’re on top of the mountain and all you can do is scream ”we did it”. You need little spunk – thankfully we Finns have it.

Love our mystical Lapland in Finland, where everything is different what I’ve used to. That feeling inside of you. It’s pure magical feeling when you come back home from Lapland – nature has completely charmed you some weird kind of way. 

Can’t wait to go back to wander into the magical forest and the mountains of Lapland, and see and feel the pure beauty again.

xx Vilhelmiina