Parisuhdeihminen?

Olen viime aikoina tunnustellut itseäni, kuunnellut omaa järkeä ja sydäntä, ihan vain voidakseni todeta nyt tämän asian; olen parisuhdeihminen. Tai ainakin luulisin niin, sillä yhdenillanjutut eivät kiehdo minua. En jaksa sitä säätämistä. Minulla on ollut yhdenillanjuttuja, ja luulin että ne olisivat ihan kivoja näin sinkkuna, mutta jos rehellinen olen, ei niistä kovin hyvä olo jää. Johtuu kai siitä, että olen luonteeltani niin tunteellinen. Ajattelen aina liikaa tunteella, vaikka jossain tilanteissa pitäisi pysyä täysin kylmänä. Eli ehkä on parempi niin, että olen joko täysin sinkku ilman sitä ollakko vai eikö olla säätämistä tai täysin ”aikuismaisessa” parisuhteessa, johon toisen luottamuksen pettäminen ei kuulu. En mitään siltä väliltä. En halua olla joku toinen nainen, varasijalla oleva henkilö, tai nainen, jolle soitetaan vain silloin kun tekee mieli. En lähde siihen peliin, jossa leikitään tunteilla. En vain pysty siihen.

Kai olen niin vanhanaikainen näissä jutuissa. Uskallan ainakin olla rehellinen, itselleni ja teille. Olla minä. Parempi niin.

Minua ei kiinnosta notkua tinderissä tai muussa vastaavassa sovelluksessa, toivon että kohtaisin sen oikean aivan muutoin. Minua ei kiinnosta deittailla, niin että ravaisin joka viikko epätoivoisena treffeillä eri miehen kanssa. Ei minusta ole lähtemään tuohon rumbaan. Haluan, ja todella toivon, että sen oikean kohtaaminen olisi mahdollista muutenkin kun noin ”metsästämällä” tai epätoivoisella etsimisellä. En halua etsiä, luotan universumiin sen verran, että hän tulee vastaan jos on tullakseen. Se voi olla vaikka yhteisten kavereiden kautta, olla tutun tuttu, tai tutun tutun tuttu, kuka tahansa. Tai vaikka joku unohtunut ystävä menneisyydestä. Naapuri tai tuleva työkaveri. Koskaan kun ei tiedä.

Omalla kohdallani toivon, että asiat olisivat alusta asti selkeitä, niin minulla kuin hänellä. Usein kun parisuhteilla on tapana alkaa sillä pienimuotoisella säätämisellä, tunnustelulla ja toiseen tutustumisella. Itse haluan keskittyä vain yhteen henkilöön kerralla, en pyörittää kymmentä eri miestä samaan aikaan. Omat arvoni ovat sellaiset. Toivon siksi, että tämäkin arvomaailmani jaettaisiin.

Luulen, että tarvitsen sellaisen ihmisen, joka vain nappaa minut ja sanoo ”sinä olet minun.” Ja no, tietenkin kemiat pitää kolahtaa meillä molemmilla, mutta eipä olla niin kirjaimellisia nyt. Ehkä minut pitää todellakin napata, sillä itse olen siinä niin huono. Niin kauan olen – ja tyydyn olemaan – sinkku, nauttien tästä. Minulle sinkkuus ei ole mikään välivaihe ennen parisuhdetta, vaikka se onkin tämänhetkinen statukseni. Kyllä, olen sinkku, mutta olen ennen kaikkea ihminen. Nainen, joka toivoo joskus saavansa jakaa elämän jonkun kaksilahkeisen kanssa.

Ja koska Robin (Packalen) on ihana, tämän kirjoituksen haluan päättää seuraaviin sanoihin:

kun aamulla herään, mä tuntee voin sen, tää on kaunis päivä, mä oon onnellinen,

sama mulle vaik satais, taivas ois pilvinen, tää on kaunis päivä, mä oon sopivasti onnellinen.

xx Vilhelmiina