Syyskuun viimeisenä (ajatuksia tulevasta ja tulevaisuudesta)

Oi ihana(n) kamala syksy.

Tasan vuosi sitten taisin vielä rakastaa syksyä, tätä koleutta ja alati hiipivää kaamosta – tänä vuonna en niinkään. Olisin voinut jäädä kesään, niihin valoisiin kesäöihin, olisin oikeastaan halunnut jäädä. Positiivista – ja parasta – on, että kesä tulee aina takaisin. Joka vuosi, aina vuoden päästä uudestaan. Ja parasta on tieto myös siitä, että kesän (ja auringonvalon) voi saada takaisin vaikka keskellä talvea – lentämällä Etelä-Eurooppaan tai mihin vaan lämpimään (ilmastonmuutoksen kannalta kuitenkin paras on odottaa ensi kesään, jos ei halua päästösyistä suosia lentoliikennettä – mutta en ala tästä sen enempää saarnaamaan – ja ainahan voi kulkea ekologisemmin vaikka junalla Euroopan halki sinne Välimeren rannalle, kohdatessa suurta auringon kaipuuta). 

Olo ei ole haikea, tai mikään sellainen, jotenkin outo vaan. Olen kuin jossain välitilassa – tulossa jostain ja menossa taas johonkin. Olen jo liian monta vuotta tuntenut tuota tunnetta, välitilaa. Olo ei ole koskaan ollut pysyvä, ei, vaikka olen aina pari vuotta kerrallaan asunut jossain tietyssä kaupungissa eli ollut ”paikoillani”. En kuitenkaan kovin vakaasti, ehkä, sillä mieli harhailee aina jossain muualla kuin siellä missä olen. Enkä tiedä, saanko koskaan tätä tunnetta pois minusta, vaikka niin toivoisin. Ehkä ajan kanssa, ehkä ikävuosien karttuessa, ehkä jotenkin muutoin. On hankala muodostaa mitään pysyvää (en puhu nyt pari- tai ystävyyssuhteista), kun haluaa aina pois. Mikään ei riitä, on kova halu kokea jotain uutta, jotain erilaista ja tuntea sellaista. Uutuudenviehätys, ehkä se on sitä. Tälläkin hetkellä olen hamuamassa muuttoa uudelle paikkakunnalle – ”koska miksi ei, mikään tai kukaan ei ole minua estämässä” – ajattelen ja hoen itselleni. Tämän vuoksi hieman harmittaa, kun en aikoinaan ottanut itselleni vastaan sitä stuertin/lentoemännän työtä – sellainen työ kun sopii kai tällaiselle (ikuiselle) paikasta A paikkaan B -kulkevalle, jatkuvassa liikkeessä olevalle naiselle. Tavallaan osaan jo hieman olla (eli siis pysyä paikoillani pidempään), sillä usein ihmiset on ne, jotka maadoittavat (vihaan muuten tuota sanaa, mutta käytän silti). Jos löytää niitä soulsistereitä tai sen sellaisia harvinaisuuksia, niin usein heidän vuoksi haluaa jäädä edes vähän pidemmäksi aikaa, koska ei heitä millään haluaisi menettää. Usein pelkään, että menetän – tai että aika ja etäisyys lopulta tekevät sen. Niin on käynyt ja niin tulee käymään varmasti tulevaisuudessakin. Sitä se elämä on. Saamista ja luopumista. Hetkellistä. Kaikki on niin hetkellistä.

Oikeastaan, ja jos syvällisemmin ajattelee, elämä on pelkkä välitila itsessään. Väliaikaista kaikki on vaan, niin kuin siinä yhdessä laulussa lauletaan. Olemme olemassa vain väliaikaisesti, eli koko ihmiselämähän on siis pelkkää välitilaa. Me tulemme ja me menemme, välissä olemme. Miksi siis tuntea tuota tunnetta, että olisi hetkittäin ja yksin jossain jatkuvassa välitilassa, kun kaikkihan me oikeastaan olemme. Aivan suotta ajattelen niin. Ehkä en pahoita sillä enää mieltäni, vaan keskityn tavoitteisiini ja tulevaan.

Olen käyttänyt syyskuun viimeisen viikon siis tavoitteisiini ja tulevaan. Olen ollut aika tarkka, erittäin huolellinen ja ehkä hieman itsekeskeinenkin. Olen laittanut hakemukset useaan työharjoittelupaikkaan – kahteen yritykseen täällä Suomessa ja kahteen ulkomailla (Tukholma ja Kööpenhamina, kuten arvatakin saatoitte). Jos rehellisiä ollaan, maailman eniten onnellisin olisin, jos pääsisin Tukholmaan. Seuraavana toivelistalla on Köpis – ihan vain, koska Köpis on aina Köpis, ihana Köpis. Sitten nämä kotimaassa sijaitsevat harjoittelupaikat: molemmat kelpaavat, molemmat ovat ”ihan minua”, vaikka hieman eroavat tyyliltään toisistaan (toisen painopiste on matkailussa ja toisen muotiteollisuudessa – molemmat kansainvälisiä kuitenkin, molemmissa voin sataprosenttisesti kuvitella itseni luomassa uraa). On minulla sitten plan B – vai oliko se jo plan C vai plan D – jos mikään kyseisistä harjoittelupaikoista ei avaa minulle oveaan. Aina kannattaa olla varasuunnitelmia, enemmänkin kuin se yksi. On sitten helpompi pettyä, ja pettyä ehkä vielä toisenkin kerran, mutta juhlia sitten jos kolmas kerta sen toden todella sanookin.

Sillä mitä uraltani haluan, on edelleenkin kansainvälisyys ja liikkuvuus, joten sillä tavoin kartoitin tarkasti mitä haluan myös työharjoittelupaikaltani – sen pitää vastata minua (ja toiveitani, niitä unelmia) myös tulevaisuudessa. Tästä hetkestä aina sinne tulevaisuuteen. Eläkkeelle en jää koskaan. Never say never, kuitenkin muistutuksena.

Olen vähän sellainen, että menen ja elän elämääni aina vaikean kautta, ja taas taisi käydä niin. Tiedän, että olisin päässyt helpommallakin (kulkemalla sitä helpointa reittiä), mutta helppo ei riitä – minun pitää vaan vuodesta toiseen tuskailla ja painia epämääräisissä olosuhteissa ollakseen onnellinen jostain saavutuksestani. Niin kuin kaiken kanssa on oikeastaan käynyt – olisin saanut tietyt asiat helpommankin kautta, mutta en halunnut, ja sivuutin sellaiset mahdollisuudet. Ehkä olen vähän outo – ainakin omasta mielestäni olen ja osaan jo nauraa siksi itselleni – mutta pidän sitä vain positiivisena asiana, ja myös yhtenä vahvuutena. Jos jotain olen oppinut tästä tavasta elää on, että miten sieltä epämääräisistä olosuhteista sitten taas noustaan. Usein jopa tarmokkaammin kuin koskaan aiemmin.

Ja vielä jotain tarmokasta tähän lopuksi; vaikka jonkun silmään (eli niiden, jotka eivät tunne minua syvällisemmin) saatan vaikuttaa luovuttajalta, niin sitä en todellakaan ole. Kun haluan jotain, aion saada sen. Ei ole väliä kuinka monta vuotta siihen menee ja kuinka monia itkuja sen eteen pitää itkeä – odotan ja itken, ja teen kaikkeni. En luovuta, koskaan. Olen ehkä hitaasti etenevä, mutta en luovuttaja. Ilman tavoitteita ja päämääriä elämä on kovin mitäänsanomatonta. Niitä minulla onneksi on, ja on aina ollut. Ja ilman unelmia on hankala liitää välillä pilvilinnoissa ja saada sieltä jotain, mitä ei muualta saa – luovuutta, ainakin. Elämä on hyvä, kun siinä on sopiva balanssi – välillä harhailemista siellä pilvilinnoissa mielikuvituksen voimin ja välillä sitä tiukkaa, tarkkaa ja erittäin huolellista päämäärien tavoittelua. Itse olen ainakin löytänyt hyvän tavan elää näin.

Asettakaa itsellenne päämääriä ja tavoitelkaa unelmianne (sillä elämässä asioita tapahtuu vähän niin kuin vahingossa) myös niinä synkkinä hetkinä (esimerkiksi tulevan kaamoksen aikaan),

xx Vilhelmiina

Kommentit (4)
  1. Jälleen kerran ajatukset ovat kuin omasta päästäni. Rupeaa positiivisella tavalla aina hymyilyttämään kun luen sun tekstejä, niin samoja fiiliksiä 🙂

    Tsemppiä kaamokseen <3

    1. vilhelmiina hellstén
      30.9.2019, 17:51

      Ihana kuulla Krista, tai siis kiitos tuosta kommentista <3 Kai tässä julkisesti kirjoittamisessa parasta onkin saada tietää – samalla kun viestittää muille omia tuntemuksia ja ajatuksia – että ei kukaan täällä yksin kamppaile näiden(kään) ajatusten kanssa, eli vertaistuki! Se on niin tärkeää <3 On ihana saada tietää, että en olekaan ainut esim. tällaisia ajatuksia pohtiva nainen! Parasta on, kun tänne kirjoittaa omia ajatuksia ja tunteita ylös, ja lopulta uskaltaa julkaista ne (ennen en uskaltanut, nyt en juurikaan välitä, kun tiedän että ajatuksien rustaaminen auttaa niin minua itseäni kuin lukijoita), niin että omat tekstit herättää lukijoissakin jotain – positiivista tai negatiivista, kunhan edes jotain fiiliksiä 🙂

      Samoin sinulle <3<3 Hei ja hyvä ehkäisykeino kaamoksesta selviämiseen on mieleisten harrastusten parissa oleminen! Puuhaa kaikkea kivaa, mistä tulee iloiseksi! 🙂 Mä ajattelin jatkaa tanssimista ja joogaamista (plus pitkiä kävelylenkkejä luonnossa, oli sää sitten millainen tahansa) ja ehkä joku uusi harrastus? Ehkä sitten uudella paikkakunnalla 🙂
      Ja voisin ehkä tehdä unelmakartan, johon leikata ja liimata sellaisia asioita, joita toivon tulevalta – sitten esim. vuoden päästä katsoa, onko mikään toteutunut. Tein viimeksi 2017 syksyllä sellaisen, ja myönnän, että kyllä sieltä muutama unelma ja ajatus on muovautunut osaksi omaa elämää. Ja ne unelmat ja tavoitteet, mitä silloin pari vuotta sitten syksyllä sille pahville liimasin, ovat edelleen niitä, mitä haluan tulevalta! Oikeastaan voisi sanoa, että ne on niitä omia päämääriä, jotka on vaan liimattu kauniisti pahville ihan itselle muistutuksena. Tietty, päämäärät voi aina vähän muuttua, mutta pääpiirteissään ne pysyy usein samankaltaisina (ainakin mulla!). Unelmakartta saattaa kuulostaa vähän hassulta, mutta ihanan lapsellinen olo tulee, kun pääsee askartelemaan, ”leikkaa, liimaa -tyylillä” – parasta ajanvietettä sekin! Toivottavasti sait jotain inspistä nyt tästä :D<3

      1. Vitsit Vilhelmiina miten huikeita ajatuksia! <3 Ja kyllä, vertaistuki on aina tärkeä juttu, helposti sitä ajautuu pohtimaan olevansa jotenkin ”poikkeava” jos kukaan ns. lähipiiristä ei jaa samoja fiiliksiä. Vaikka todellisuudessa maailmassa on niin himskatisti ihmisiä että tuskin sitä koskaan on tunteidensa kanssa ihan oikeasti täysin yksin 🙂

        Itsekin aion jatkaa piitkiä kävelylenkkejä, ruska on niin kaunista aikaa. Kunnon väriterapiaa! Plus liikunta muutenkin pitää mielen pirteänä, sopivissa ja itselleen oikeassa määrin. Lauluharrastus olisi kiva korkata pitkästä aikaa myös, vastapainona liikkumiselle.

        Unelmakarttaa itseasiassa itsekin väsäilin vuosia takaisin ja säännöllisin väliajoin. Nyt ei ole hetkeen tullut tehtyä, pitäisikin tehdä päivitetty versio. Plus jatkaa unelmista ääneen puhumista, olen huomannut että mitä enemmän unelmistaan puhuu ääneen sitä todennäköisemmin ne toteutuvat – kunhan aika on oikea 🙂

        Myös kirjojen lukeminen pitäisi saada rutiiniksi, siitä jos mistä aivot lähtevät pyörittämään ajatuksia ja ideoita.

        Okei nyt lopetan, ideat lähtevät rullaamaan niin vauhdilla että teksti ei lopu 😀 <3 Ihanaa iltaa!

        1. vilhelmiina hellstén
          1.10.2019, 12:49

          Sulla on myös ajatukset ihan kohdillaan <3<3 Kiitos ihana!! Ja kyllä, ihan sama kelle puhuu omat ajatukset ja tunnetilat, unelmat sun muut auki, kunhan rohkeasti puhuu! Ja sitten pikkuhiljaa lähtee kulkemaan niitä kohti. Mulle on kans tapahtunut noin, että mitä olen ääneen haaveillen sanonut mm. omalle äidille joskus taannoin, niin ne asiat on sitten todella käynyt toteen, niin ihmeellistä tämä elämä on, jos vaan uskoo ihmeisiin 🙂

          Vauuu lauluharrastus, go for it!! Tuumasta toimeen vaan, heti kun siihen on sun mielestä oikea hetki! Itsellekin musiikki on yksi paras keino selvittää tunteita ja ajatuksia, olisipa vielä ihanampaa jos omistaisi upean lauluäänen 🙂 Olisin varmaan aina hamuamassa esiintymislavoille, mutta taidan tyytyä vain kuuntelemaan ja fiilistelemään musiikkia muuten 😀 Ja lukeminen kanssa, parasta, etenkin näinä pimeinä iltoina ja ennen nukkumaanmenoa! Lukeminen kannattaa aina, kaikenlainen lukeminen 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa