Kurkista marjakoriin ja metsään
Lapsuuden marjareissuille sai aina eväät mukaan, ja syödä marjoja niin paljon kuin jaksoi. Äiti ja isä poimi tietenkin suurimman osan ja me veljen kanssa syötiin marjoja ja eväitä.
Leikittiin kepeillä ja kiipeiltiin kivillä tahi istuttiin mättäällä, joskus poimittiin marjojakin. Pakkopullaa se ei ollut, vaan tutustumista luontoon ja omaan geeniperimään, supi suomalaiseen marjastus kulttuuriin.
Yhden kerran muistan, kun velipoika istuskeli mättäällä ja ihmetteli ääneen tietämättään käärmettä, kyllä tuli isälle kiire napata poika syliin kauemmaksi. Sinnepä se kyy luikersi matkoihinsa, ja marjastus jatkui vielä hetken, mutta aika pian ei enää ketään huvittanut poimia. Silloin on marjassa vähän hirvittänyt, muutoin pelkästään hymyilyttänyt.
Paitsi viime syksynä, vähän hirvitti. Lähdin marjaan yksin, vähän liian myöhään, jo alkavassa hämärän hyssyssä erämehtiin. Hirvihän se tuli reissulla vastaan, erotin jopa sen höyryävän hengityksen jo viilenneessä ilmassa. Vakuuttelin itelleni, ettei mitään hättää. Silti jokainen hyttysen ininä ja oman takin kahina säikytti niin, että marjat jäi poimimatta ensimmäisen desilitran jälkeen. Se oli mielikuvitus joka tepposteli silloin, hirven kohtaamisen jälkeen.
Ennen aikoina poimittiin marjoja, niin että selkä jumitti puoli talvea. Kunhan sai kehaista naapurille marja litroilla ja pakasteiden lukumäärällä. Sieltä sitten oli talvella hyvä ammentaa, pakastimesta. Marjoista saatiin montaa sorttia, piirakkaa, mehua, soppaa, rahkaa, kakkua ja puuron kylkeen vitamiinit. Näin on marjat.
Kaikille ei marjat ole suun myötäsiä, mutta minulle ne kaikki on maistunut pienestä pitäen, suoraan puskasta ja pakastettunakin.
Muistan yhden talven, kun asuin jo aikuisena äidin pakasteiden äärellä opiskeluvuosien jälkeen. Tiuhaan pakastimen kantta auottuani ja mansikka sekä mustikka saaliita verotettuani äiti oli sitä mieltä, että alkais jo riittää. Jäis jottain muillekin ja edes vähä keväämmälle. Sain tiukan ukaasin jättää mustikat ja mansikat rauhaan, ja luvan syödä enää puolukoita. Niin, no puolukoitahan nyt aina riittää eniten ja niitä syödään vähiten. Eipä se mitään hidastanut kohdallani. Noudatin kehoitusta ja sinä keväänä puolukat loppuivatkin pakkasesta ennätys aikaisin. Keksin myös miten puolukoita voi syödä vielä enemmän, tavan joka teki niistä entistä makeampia. Surauttelin banaanista ja puolukoista smoothieta minkä kerkesin. Seuraavana talvena asustelinkin jälleen oman pakastimen kera, varsin vähin marjoin edelliseen verrattuna. Tämä jälleen omillaan asuminen ei liittynyt siihen, että tyhjensin pakastimen puolukoista.
Kodin lähellä olleet marjapaikat on toki tuttuja ja sinne voi vieläkin palata isän kanssa marjaan. Mutta olenpa laajentanut reviiriäni nykyiseen asuinpaikkaanikin. Aikansa se vie, että löytää ne omat mättäät eksymättä, monta turhaakin reissua. Nyt minulla on jo vakiopaikat hilloille, karpaloille, mustikoille ja puolukoille.
Isän kanssa tehdään kevätseurantaa marjojen kukkimisien suhteen ja tiedotellaan toisillemme. Välillä isä on ollut mukana myös minun apajillani. Toki ainahan ne on paremmat saalispaikat omasta takaa, ja lapinlisät päälle.
Minun apajat on niin lähellä, että saatan hakea aamusella aamupalalle tuoreet marjat puuroon. Lisäksi iltapäivästä voi jo hakea iltakahville uudestaan piirakkaan marjat. Niin lähellä ne ovat.
Tuoretta marjaa riittää metsissä monta viikkoa suoraan käyttöön ja pakasteeseen ei päädy niin suuria määriä, että viihtis naapuria sillä tiedolla vaivata. Jotain sinne kuitenkin päätyy ja aina on talvella löytynyt suuhun pantavaa.
Tänä vuonna hilloja on suo niin täynnä, että osa on jo ylikypsiä. Enkä ehdi millään poimia kaikkia. Tekisi mieli laittaa suon koordinaatit yleisönosastolle, jotta joku muukin keräisi kaverina. Eihän niitä nyt sinne suolle kannata jättää.
Mikä se on tämä perisuomalainen keruu- ja säilöntävietti? Mikä siinä viehättää?
Uskon, että se on se tunne. Se tunne, kun metsän siimeksessä hiljaisuudessa löydät aarteita. Samalla aarteiden kerääminen rauhoittaa ja saa ajatukset meditatiiviseen tilaan. Marja, seuraava marja, marja…
Lopulta kiikutat aarteet kotiin, säilöt ja talletat. Laitat myhäillen pakastimen kannen kiinni ja katsot vielä kerran saalista, itse keräämiäsi.
Talvella pakkasen vihmoessa nurkissa läiskäytät kämmenet yhteen ja toteat, että nyt tehdäänkin kuuma hillasoppa riisipuuron kaveriksi, niin niistä itse poimituista. Ja lämpö leviää kaikkialle kehoon ja mieleen tästä itse kerätystä aarteen mielihyvästä. Se siinä viehättää, se tunne.
Haluaisin neuvoa tien metsään,mättäille ja apajille. Siniset sormet ja täydet sangot ihan kaikille.
