Humanisti, älä vähättele itseäsi
”En mä tiiä mikä musta tulee isona, varmaan työtön humanisti.”
”Mitä KTM sanoi humanistille? Yks bigmac ja ranskalaiset.”
Aina kun joku sanoo jotain tämänkaltaista, eli joko vähättelee itseään ja omaa koulutustaan tai nälvii humanisteja, tekisi mieli heittää sitä ihmistä jollain.
Aloitin juuri mun kuudennen opiskeluvuoden. Moni asia on muuttunut siitä kun olin 19-vuotias fuksi ja ihan pihalla kaikesta: mulla on nyt lyhyemmät hiukset, en ehdi juurikaan käydä luennoilla töiden ja gradun kirjoittamisen takia, enkä asu enää solussa vaan yksiössä. Kaikkein suurin muutos on kuitenkin tapahtunut siinä, mitä mä ajattelen omista taidoistani ja työmahdollisuuksistani. Itsevarmuus on kasvanut sitä myötä kun weboodiin on kilahtanut noppia ja cv:seen ilmestynyt uusia merkintöjä, mutta se on vaatinut myös loputonta uskoa itseen – silloinkin kun muiden ihmisten mielestä kannattaisi vaihtaa mahdollisimman nopeasti alaa.
”On se hyvä että humanisteja koulutetaan, kyllähän niitä kaupan kassoja aina tarvitaan lisää.”
Näin mulle kerran sanoi yksi toista alaa opiskeleva tyyppi, kun kerroin sille mun pääaineen. Silloin olin vielä tokan vuoden opiskelija ja kaupassa töissä, ja tämä lausahdus tuntui niin pahalta, että koko mun ilta meni pilalle. Tajusin kuitenkin jo silloin, että maailmassa riittää aina niitä juntteja, jotka eivät ymmärrä sivistyksen, taiteen tutkimuksen tai humanististen tieteiden arvoa. Kaikkein typerintä olisi sisäistää itsekin tällainen maailmankatsomus jonkun kännissä sanoman kommentin takia.
Humanistien väheksymiselle on monia syitä. Jos ei ole koskaan ollut yhdelläkään estetiikan luennolla tai lukenut mitään kirjallisuustieteellistä tutkimusta, ei välttämättä ymmärrä näiden tieteenalojen arvoa. Yliopisto nähdään laitoksena, jonka pitäisi tuottaa osaavia tekijöitä tiettyihin ammatteihin niin kuin jossain amiksessa, vaikka sen ensisijainen tehtävä on luoda tiedettä. Kaikki sellainen tekeminen, joka ei suoraan tuota rahaa, nähdään ajanhukkana.
Joistakin ennakkoluuloista muodostuu sellaisia käsityksiä, jotka eivät edes vastaa tilastoja. Yliopiston uraseurantatutkimuksen mukaan humanistien työttömyys on kuuden prosentin luokkaa, eli suunnilleen samalla tasolla kuin koko väestön työttömyys. Suurin osa humanisteista tekee oman alan töitä opetus-, hallinto- tai viestintäalalla. Määrällisesti isoin korkeakoulututettujen työttömien ryhmä on itse asiassa insinöörit.
Koska monet opiskelijat keskittyvät vain omaan pääaineeseensa ja siihen liittyviin sivuaineisiin, kaikki muu tämän syväsukelluksen ulkopuolinen tiede voi vaikuttaa aika hämärältä. Oon kuluttanut päärakennuksen portaita jo viisi vuotta, mutta en tiedä yhtään mitään siitä, miten teoreettinen tai käytännöllinen filosofia eroavat toisistaan. En silti menisi niiden opiskelijoiden bileisiin huutelemaan, että mihin te tarvitsette näitä molempia aineita, eikö yksi filosofia riittäisi?
Samalla tavalla oon kieltäytynyt vähättelemästä itseäni fuksivuodesta lähtien, vaikka mulla ei ollutkaan tulevaisuuden työkuvioista mitään hajua viisi vuotta sitten. Ajattelin silloin, että mietitään sitä joskus myöhemmin, kuten ajattelin yo-kirjoituksistakin lukion ykkösellä. Valitsin vain jotain kivoja kursseja, tutustuin monen eri vuosikurssin opiskelijoihin, juhlin ja tein vähän kaikenlaisia töitä.
Pari vuotta sitten huoleton strategiani osoittautui toimivaksi. Sain harjoittelupaikan kustantamosta, aloin tehdä opettajan sijaisuuksia, menin opetusharjoitteluun, pääsin kesätöihin tutkimusavustajaksi, yhdestä koulusta kysyttiin voisinko opettaa siellä muutaman kurssin… Yhtäkkiä mulla oli verokortti aika monessa paikassa ja olin ilmeisesti vakuuttava ja osaava, koska työt alkoivat kumuloitua ja niitä alkoi olla jopa liikaa.
Kuulostaa ehkä vähän lesoilulta listata näitä saavutuksia, mutta en edes ole kavereideni keskuudessa mikään poikkeustapaus. Näin viikonloppuna yksissä valmistujaisjuhlissa monia opiskelukavereita, jotka ovat aloittaneet opinnot vähän aiemmin kuin minä. Osa tekee nyt väitöskirjaa, osalla on vakituinen työpaikka, kaikki tekevät oman alan töitä.
Onneksi en silloin 19-vuotiaana liikaa stressannut työllistymisestä tai vaihtanut paniikissa pääainetta. En tiennyt, miten laajat mahdollisuudet mulle tällä tutkinnolla aukeavat. Voisin tehdä töitä esim. äikänopena, kustannustoimittajana, kirjastonhoitajana, tapahtumatuottajana, tiedottajana, toimittajana, tutkijana, kirjallisuusarkistossa, viestinnän konsulttina tai copywriterina. Töissä.fi-sivusto kertoo, että kirjallisuuden opiskelijat ovat päätyneet myös esim. toiminnanjohtajiksi, projektityöntekijöiksi ja amanuensseiksi.
Aineopintovaiheessa jokin loksahti paikalleen ja aloin ymmärtää oman pää- ja sivuaineista, järjestöhommista ja harjoitteluista hankitun osaamiseni arvon. Osaan analysoida erilaisten tekstien syviä merkityksiä ja yhteyksiä, tiedän millaisilla lukemattomilla eri tavoilla kirjallisuus havannoi maailmaa ja vaikuttaa siihen. Tiedän miten kirjoitetaan hyviä tekstejä ja muokataan niitä paremmiksi, tunnen suomen kielen rakenteet ja vivahteet, mulla on hyvät vuorovaikutustaidot, oon järjestelmällinen ja luova.
Melkeinpä kaikkien eri alojen opiskelijoihin liittyy ennakkoluuloja ja stereotypioita, jotka voivat näkyä ihan harmittomalla tavalla jossain sitsilauluissa. Musta kuitenkin erityisesti humanistien olisi hyvä saada itselleen vähän lisää tervettä itsevarmuutta.
Työelämän haasteista saa valittaa, mutta ei kannata lietsoa sellaista ajattelutapaa, että töitä on muka mahdotonta löytää eikä vakituisia työpaikkoja enää ole. Oman alan työ on tosi laaja käsite, ja monien humanistien tutkinnot ovat monipuolisia ja antavat valmiuksia vaikka mihin. Opinnot ovat antaneet mun osaamiselle tukevan perustan, mutta kaikkein eniten oon oppinut harjoittelupaikoissa ja töissä.
Jos ei itse usko siihen, että tietää, osaa ja pystyy, miksi kukaan muukaan uskoisi?
<3 Maria
Kuvat: kulttuuria Pietarissa.
Voisit tykätä myös:
Rutiineja, jotka saavat sydämen lyömään hitaammin
Kirjoitusvirheet, joita äikänope ei tuomitse
Opiskelijan tulot ja menot kuukaudessa
// Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA //