Mitä voisin itse tehdä rasismin kitkemiseksi?
Viikko sitten instagram täyttyi mustista ruuduista ja Finland in solidarity -postauksista. Mulla meni ihan kylmät väreet, kun selasin mun ig-feediä ja näin ne kaikki blackouttuesday-kuvat ja piirrokset kohotetuista nyrkeistä. Vaikka pelkän mustan ruudun julkaisemista voi pitää hyvesignalointina, jonka ainoa tarkoitus on osoittaa oma tietoisuutensa ajankohtaisista puheenaiheista, oli somen hiljentyminen yhden päivän ajaksi mun mielestä silti voimakas ele.
Nyt olisi kuitenkin tärkeää miettiä, mitä muuta voi tehdä, kuin postata yhden kuvan someen.
Mulla on kestänyt hävettävän pitkään tajuta, miten rakenteellista ja koko yhteiskunnan läpäisevää rasismi Suomessa on. Ajattelin kauan, että ongelmana olisi lähinnä joku n-sanan huutelu kadulla, enkä miettinyt asiaa sen enempää. Vasta kun luin muutama vuosi sitten Koko Hubaran Ruskeat tytöt -blogia täällä Lilyssä (nykyään nettisivu löytyy täältä), ymmärsin että rasismissa on kyse paljon laajemmasta ongelmasta, ja että iso osa epäkohdista johtuu juuri siitä, ettei rasismia pidetä ongelmana.
Ymmärsin myös, että mullakin on sisäistettyjä rasistisia asenteita, joita en ollut huomannut kyseenalaistaa.
En ollut koskaan aiemmin ajatellut, että nudenväristen laastareiden tai pelkästään vaaleaihoisille sopivien meikkivoiteiden myymisessä olisi mitään ihmeellistä. Tai että kaunokirjallisuuden tai elokuvien hahmogalleriat olisivat huolestuttavan yksipuolisia.
Nämä ovat kuitenkin pieniä juttuja siihen verrattuna, millaista syrjintää rodullistetut tai ulkomaalaistaustaiset voivat kokea esimerkiksi asunnon- tai työnhaussa, viranomaisten kanssa asioidessa tai opiskellessa.
Mun mielestä rasismi on tosi normatiivista Suomessa. On ihan tavallista, että kauppojen takahuoneissa käsketään työntekijöitä pitämään silmällä tiettyjä etnisiä ihmisryhmiä varkauksien varalta, tai että sukulaissedät ja -tädit valittavat kahvipöydissä maahanmuuttajista, jotka ”tulevat tänne elämään tuilla ja tekemään rikoksia”.
Musta on käsittämätöntä, miten esimerkiksi Suomen romaneista puhutaan monissa arkisissa tilanteissa, ja miten halveksivasti monet heihin suhtautuvat. En osaa edes kuvitella, millaista on elää yhteiskunnassa, jossa kokee jatkuvasti vihamielisiä asenteita ja suuria hankaluuksia esimerkiksi työpaikan saamisen suhteen.
Ensimmäinen askel rasismin vastustamisen polulla voisi olla se, että puuttuu siihen, jos kuulee jonkun esittävän stereotyyppisiä näkemyksiä tai osoittavan suoranaista vihaa tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan.
Tämän lisäksi on tehtävä paljon ajatustyötä omien ajatusmallien muuttamiseksi. Mä haluaisin perehtyä tähän aiheeseen vielä huomattavasti syvällisemmin, mutta oon miettinyt jo joitakin asioita, joita voisin itse tehdä paremmin.
Oon oppinut paljon jostain perusesseeteoksista, kuten Hubaran Ruskeat tytöt ja Roxanne Gayn Bad feminist -kokoelmista, mutta kaikkein eniten pidän kuitenkin kaunokirjallisuuden lukemisesta. Haluun lukea esimerkiksi lisää Toni Morrisonia ja Chimamanda Ngozi Adichieta, mutta kaikkea muuta myös, sellaisten kirjailijoiden teoksia, joista en ole vielä kuullutkaan. Tähän mennessä mun yöpöydällä on ollut lähinnä valkoisten, länsimaalaisten naisten kirjoittamia kirjoja, mutta nyt sen täytyy muuttua.
Oman lukemistoni ohella mun pitää miettiä sitä, mitä annan mun oppilaille luettavaksi. Usein oon valinnut kursseille vain niitä teoksia, joita koulukirjastossa sattuu olemaan ja jotka ensimmäiseksi tulevat mieleen. Haluaisin että äikän tunneilla käsitellyt aiheet olisivat mahdollisimman monimuotoisia, ja että kirjallisuuden avulla voisi saada käsityksen toisenlaisesta elämästä kuin siitä, jota itse elää.
(En mä kuitenkaan pelkkää Pohjantähti-sarjaa ole mun oppilailla luetuttanut, tänä keväänä luettiin esimerkiksi grönlannin ja amerikan alkuperäisasukkaiden kohtelusta sekä Yhdysvaltojen mustiin kohdistuvasta poliisiväkivallasta.)
Haluaisin omassa työssäni vaikuttaa myös jollain tavalla siihen, että eri taustoista tulevilla oppilailla olisi samanlaiset mahdollisuudet pyrkiä lukioon tai korkeakouluun. Vaikka kaikilla on näennäisesti yhtäläinen oikeus opiskella mitä haluaa, yliopistossa huomaa kyllä hyvin konkreettisella tavalla, että opiskelijat, opettajat ja tutkijat ovat enimmäkseen valkoisia.
Siinä on varmaan kyse sekä esikuvien puutteesta (kuinka usein esimerkiksi mediassa tuodaan esille rodullistettuja tieteentekijöitä?) että kannustuksen vähyydestä (maahanmuuttajataustaisille oppilaille saatetaan edelleen suositella ensisijaisesti aloja, joihin on helppo päästä, kuten lähihoitajaksi opiskelemista).
Edellisten, melko arkisten asioiden lisäksi voisin ajatella monimuotoisuutta lähes kaikessa mitä teen. Voisin mennä katsomaan elokuvia, joiden pääosissa on rodullistettuja henkilöhahmoja, joiden elämää käsitellään ei-stereotyyppisellä tavalla, ja osoittaa näin tukeni tällaisille leffoille. Voisin miettiä, millaisiin tapahtumiin osallistun, ja onko esiintyjäkavalkadi all white panel.
Voisin huomioida vaate- ja ruokaostoksissani sen, että tuotteet on valmistettu kestävästi ja ilman kenenkään riistoa. Voisin pohtia, millaista maailmankuvaa luon mun omissa teksteissä ja miten saisin otettua erilaisten ihmisryhmien olemassaolon huomioon ilman, että vien keneltäkään tilaa.
Voisin miettiä, keitä yrittäjiä tuen, missä kahviloissa ja ravintoloissa juon lattea ja viiniä ja millaisia tyyppejä seuraan somessa. Millaisissa taidenäyttelyissä käyn, kenen tekemää musiikkia kuuntelen? Miten suhtaudun kadulla ohikulkeviin ihmisiin, olenko automaattisesti epäluuloinen joitakin kohtaan? Kuvittelenko että rasismi on ongelma, joka ei koske mua?
Onko black lives matter muuttanut teidän ajatteluanne jotenkin?
Kuvat: aiheeseen liittyviä kirjasuosituksia, joista osaan viittaan tässä postauksessa.
Voisit tykätä myös:
Arvostella saa, mutta älä slutsheimaa
En kannata lukukausimaksuja, koska pelkään