Kirkasta, hämärää, kirkasta

Yhtenä iltana oltiin kavereiden kanssa kahvilla Engelissä. Tilattiin teetä ja kakkua, juteltiin töistä ja gradusemmoista ja kaikesta muusta. Ensin ajattelin juoda vain teetä, mutta kun mua vastapäätä istuva kaveri tilasi banaani-suklaakakkua, mäkin halusin jotain hyvää. Otin porkkanakakkua. Se oli ihanaa, siinä oli valkoista kuorrutetta kahdessa kerroksessa.

Mä en voinut olla puhumatta siitä, miten onnellinen sillä hetkellä olin: sanoin että juuri nyt ”kaikki on tosi hyvin” ja että ”marraskuu ei oo pitkään aikaan tai varmaan koskaan tuntunut näin kauniilta”.

Sitten menin kotiin, vedin takkia tiukemmin päälle ja heräsin seuraavana aamuna epämiellyttävässä olotilassa, mulla oli kurkku kipeä ja väsytti valtavasti.

Olin yhden päivän pois töistä.

Seuraavana päivänä sain tietää, että mun läheinen ystävä oli kuollut.

Musertava on hyvä adjektiivi kuvaamaan sitä tunnetta. Kuolemasta kuuleminen tuntuu siltä, kuin keho olisi särkyvää materiaalia, johon iskeytyy voimalla heitetty moukari. Luulen että jokainen pystyy kuvittelemaan, miltä se tuntuu, mutta yleensä ajatuksissaan ei halua mennä niin pitkälle, ja kun sen tunteen sitten joutuu kohtaamaan ensimmäistä tai toista tai ties monetta kertaa elämässään, siinä on samaan aikaan jotain tuttua ja vierasta.

Oli kamalaa yrittää nukahtaa sen jälkeen kun eräs mun ystävä laittoi mulle viestiä ja kertoi. Asia ei valjennut mulle vähitellen, vaan yhtäkkiä, kerralla aivan kokonaan. Tuntui että olin sekä valveilla että unessa keskellä painajaista, liu’uin keskelle hirvittäviä mielikuvia ja pyristelin pois unesta, vaikka halusin myös nukkua. Marraskuun pimeys laskeutui mun ympärille, talon ohi ajavien autojen valot liikkuivat huoneen katon poikki. Kun nousin seiskan aikaan, musta tuntui hauraalta. Olisin halunnut halata jotain, tunnustella elävän ihmisen kehoa, jotta olisin muistanut, että elämää edelleen oli.

Soiteltiin kaikkien kavereiden kanssa vähän myöhemmin sinä aamupäivänä. Puin takin yökkärin päälle ja menin ensin sisäpihalle ja sen jälkeen meidän talon pitkälle käytävälle puhumaan, valitsin kännykän luettelosta aina vain uuden numeron. Whatsappiin tuli viestejä: Ootko jo kuullut? Missä oot nyt? <3

Vastasin kavereiden huolestuneisiin kysymyksiin, että mä pärjään kyllä, mulla on seuraa, nähdään pian, soittele säkin aina kun tuntuu siltä.

Olin saanut tietää asiasta niin, että mun ystävä lähetti mulle linkin tapahtumaa käsittelevään uutiseen ja tajusin, että kaikki yksityiskohdat täsmäävät. Muutkin olivat kuulleet sillä tavalla.

Se oli hirveää, sellaisella tavalla että tekisi mieli lopettaa hirveä-sanan käyttäminen kaikissa muissa yhteyksissä ja säästää se vain tällaisista asioista kertomiseen. Rakkaan ihmisen menettäminen on hyvin yksityinen asia, ja siihen liittyvät tunteet ovat aina henkilökohtaisia ja jokaisen kohdalla erilaisia. Tässä tilanteessa menetys on kuitenkin myös julkinen, sitä on puitu lehdissä ja muuallakin netissä.

Mietin ensin, voinko edes kirjoittaa tästä asiasta tällä tavalla ”julkisesti”, koska en halua nähdä mitään kyselyjä tai spekulaatioita tai ”luulen tietäväni mistä tässä on kyse” -viestejä. Mutta uskon että ainakin ne jotka tätä blogia yleensä lukevat, osaavat olla hienotunteisia.

Joka tapauksessa oli järkyttävää huomata, miten ahnaan utealiaita, ilkeitä ja halveksivia ihmiset saattavat keskustelupalstoilla tai somessa olla. (Ei sillä että se olisi ollut mulle täysi yllätys.)

Mun someprofiili ”löydettiin” tähän tapaukseen liittyen, ja siellä oli moninkertaisesti enemmän liikennettä ja kuvien katselukertoja kuin yleensä. Siinä ei tavallaan ole mitään väärää, mutta musta tuntui ällöttävältä tuntea olevani uteliaiden katseiden kohteena: yhtäkkiä mun surusta, jonka olin vasta joutunut kohtaamaan, tuli tuntemattomille ihmisille julkista viihdettä. Silloin ensimmäiset uutiset olivat vasta tulleet, eivätkä kaikki mun ystävät vielä olleet saaneet tietää. Tuhannet silmäparit kuitenkin odottivat siellä mun instakuvien ympärillä silmät kiiluen…

Oon tottunut jakamaan instassa ja blogissa melko avoimesti kaikenlaisia tunteita, enkä yleensä koe, että mun tunne-elämässä olisi mitään salattavaa. Tästä surusta en oo kuitenkaan voinut kertoa kaikille kaikkea (eikä siihen tietenkään ole mitään velvoitetta, mä vaan haluaisin ettei tätäkään tarvitsisi peitellä). Mulla ei oo aiemmin edes ollut instassa läheiset kaverit -listaa, mutta nyt perustin sellaisen, jotta voisin jakaa joitakin kuulumisia ja kertoa asioista suorasanaisesti.

En tiedä kirjoitanko tästä myöhemmin enää julkisesti mitään. Enhän mä tässäkään postauksessa kerro kovin paljon, vain pintatason asioita. En ainakaan halua tehdä mun tunteista viihdettä, jolla tuntemattomat ihmiset voivat mässäillä.

En myöskään halua ajatella, että aina kun kerron jotain suruun liittyvää, performoin jotain tietynlaista surutyötä. Se ei nimittäin ole sellaista kuin joku ulkopuolinen voisi kuvitella. En mä edes tee mitään helvetin surutyötä, mä vaan elän ja yritän selvitä.

Tää on toinen kerta mun elämässä, kun koen suuren menetyksen.

Tunnistin heti sen tunteen, ja tosiaan, niin kuin sanoin aiemmin, se on kerta kerralta tutumman oloinen.

Mun mielestä suru ei oikeastaan ole tunne, vaan tila, johon joutuu astumaan. Ensin siellä on ahdasta ja pimeää, seiniä ei erota hämärästä, ikkunoita ei ole, on tunkkaista ja puristavaa.

Kun aikaa kuluu, elämä laajenee vähitellen sen tilan ympärille. Seinät liukuvat kauemmas, tulee avarampaa. Mutta tavallaan sieltä ei pääse koskaan pois.

Tai, toinen vertaus, jonka sanoin mun kavereille kun nähtiin pari päivää sitten: Jossain vaiheessa laahukseen alkaa tarttua suruja ja muita vaikeita tunteita, ja sitä laahusta raahaa elämänsä loppuun asti, vaikka välillä se myös keventyy.

Surutyö, surun vaiheet ja ylipääseminen ovat mulle ihan turhia käsitteitä, en näe asiaa ollenkaan niin. Kuten bell hooks, joka muuten hänkin kuoli tällä viikolla, on sanonut: rakkauteen kuuluu aina myös kipu. (Tai jotain sinnepäin.) Kipu on osoitus siitä, että on rakastanut, enkä haluaisikaan sen tunteen katoavan.

Miten mä sitten oon nyt pärjännyt?

Kun olin soitellut ystävien kanssa käytävällä, palasin kotiin ja join kahvia ja söin aamupalaa erään henkilön* kanssa, joka piti mulle seuraa koko sen viikonlopun ajan. Käytiin kävelyllä eläinten hautausmaalla ja mentiin illalla mun kaverin keikalle. Sinne tuli pari muutakin ystävää, ja mun kaveri omisti keikan tälle menehtyneelle ystävälle. Mä olin musertunut ja aivan uupunut katkonaisen yön jälkeen, ja itkin siellä keikalla, me kaikki itkettiin.

Kun mun sisällä tuntui halkeavan jotain ja peitin mun kasvot käsillä, tunsin miten mun vieressä istuva kaveri laittoi kätensä mun selälle. Siinä oli jotain kaunista.

Viikonlopun jälkeen menin töihin. Ekana päivänä kävin välillä vessassa itkemässä, mutta pärjäsin muuten ihan hyvin. Mietin pitäisikö jäädä saikulle, mutta se tuntui liian hankalalta ajatukselta, koska silloin oli koeviikko, enkä olisi voinut siirtää jakson arviointeja kellekään sijaiselle tehtäväksi. Musta tuntui myös tavallaan helpommalta olla töissä kuin istua kotona ajattelemassa tätä asiaa.

On se kuitenkin ollut aika raskasta. Opettaminen on äärimmäistä läsnäoloa vaativaa työtä, ja nämä viikot ovat olleet muutenkin tämän syksyn työläimmät. Musta on tuntunut töissä siltä, että pitää vetää naamio päälle joka aamu, kun kävelen työhuoneeseen klo 8.15 ja haen läppärin ensimmäistä oppituntia varten.

Onneksi joululoma alkaa huomisen työpäivän jälkeen.

Luulen että suru ei ole vielä edes iskenyt muhun kunnolla, koska mulla ei ole ollut aikaa olla yksin tai miettiä sitä asiaa läpikotaisin. Niiden muutaman ensimmäisen päivän jälkeen en pariin viikkoon edes itkenyt juuri ollenkaan.

Tuntuu siltä, että nurkan takana odottaa aalto, joka voi lyhyen heikon hetken tullen rysähtää mun päälle. Sellainen olo tulee usein silloin, kun lähden töistä bussilla kotiin ja ehdin taas ajatella jotain muuta kuin töitä, esimerkiksi sitä, kun näin menehtyneen ystävän viimeisen kerran.

Sinä iltana puhuttiin siitä, että voitaisiin nähdä parin päivän päästä uudestaan, mutta ei kuitenkaan nähty. Halattiin risteyksessä ja erkaannuttiin siinä, käveltiin tavallaan samaan suuntaan, mutta eri puolille tietä. Mä ylitin tien ja kävelin pysäkille. Oli sumusadetta ja pimeää ja mun oli vaikea erottaa bussien numeroita kaukaa. Näin kuitenkin mun ystävän kävelemässä neljän kaistan toisella puolella omalle pysäkilleen.

Bussi tuli siihen, matkustajat nousivat sen takana kyytiin, ja sitten pysäkillä ei enää ollut ketään.

* * *

Koska haluan lopettaa tämän postauksen valoisempiin asioihin, voin vihdoin kertoa myös siitä ihmisestä, johon *-merkillä aiemmin viittasin, ja joka on tuonut mun elämään paljon onnea.

Kesän lopussa kävi niin, että tapasin ihanan ihmisen, jota oon tapaillut siitä asti. Tämä on ollut todella suurien tunteiden syksy – sekä murheiden että onnen. Harvoin on näin paljon vastakkaisia tunteita samaan aikaan, harvoin on sydän näin koetuksella kaikesta.

On kuitenkin ihanaa, että surun vastapainoksi elämässä on entistä enemmän rakkautta, joka auttaa mua selviämään ja jaksamaan.

Ja on ihanaa, että voin monituisten hankaluuksien ja niistä kirjoittamisen jälkeen jakaa täällä tämän asian:

Mulla on tyttöystävä. <3

Toivon kaikille lämpöä ja valoa joulunaikaan. <3

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe

Oon vuorotellen liekeissä ja sumussa

En tiedä mistä aloittaisin tän postauksen kirjoittamisen.

Ehkä siitä, kun menin yhtenä aamupäivänä töihin ja ilmassa oli hohtavaa sumua ja aurinko oli kirkas valkoinen aukko sen takana.

Tai siitä, kun vedin sälekaihtimet ylös lauantaiaamuna klo 7.30, ja ulkona oli valoisampaa kuin olin odottanut. Tunnin kuluttua siellä näkyi jopa sininen taivas lehtikuusten yllä, jotka ovat pudottaneet melkein kaikki neulasensa.

Tai siitä, kun heräsin mun syntymäpäivän aamuna kaksi viikkoa sitten päälläni valkoinen t-paita, jossa lukee orgasm, ja ajattelin että kylläpä tuntuu hyvältä täyttää 26 vuotta.

Tässä syksyssä tuntuu olevan paljon lunastettuja odotuksia; palkintoja pitkän yrittämisen ja erehdyksien täyttämän taipaleen päätteeksi. Toisaalta en haluaisi ajatella näin, koska ei mikään tapahtuma oikeasti ole palkinto tai rangaistus mistään edellä tapahtuneista asioista. Hajanaisia, toisiinsa liittyviä tai liittymättömiä tilanteita vain keriytyy mun eteen, valosumu häikäisee silmiä niin että on vaikea nähdä siinä kirkkaudessa tarkasti.

Oon kuitenkin siunattuina hetkinä sanonut mielessäni painokkaasti kiitos, en tiedä kenelle. On vain tuntunut tärkeältä ajatella niin.

Oon myös tuntenut olevani jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa esim. puolen vuoden takaiselle itselleni. Keväällä en halunnut mitään niin paljon kuin tän työn joka mulla nyt on, joten olisi tyhmää esimerkiksi vain valittaa aikaisista aamuista ja väsyttävästä työkuormasta koko ajan.

Enkä mä valitakaan. Useimpina päivinä mulla on töissä kivaa. Toinen jakso on nyt puolivälissä, ja pari viikkoa sitten oli syysloma, mikä teki tosi hyvää, muistin sen viikon aikana taas millainen oon levänneenä ja miltä tuntuu olla ajattelematta pieniä, ärsyttäviä mutta merkityksettömiä asioita koko ajan (kuten sitä, muistinko tehdä lukilausunnon tai miten jaan ryhmätyöryhmät seuraavalla tunnilla).

Oon ollut aivan sekaisin uuden ja vanhan opetusuunnitelman ja kolmen eri oppimateriaalin kanssa, mutta sekavuudesta huolimatta oon onnistunut opettamaan jotain, ja oon myös ehtinyt käydä välitunneilla opehuoneessa juomassa kahvia. Oon pyrkinyt olemaan mahdollisimman tehokas, jotta päivistä ei tulisi kovin pitkiä. Esimerkiksi perjantaisin oon yleensä niin poikki, että haluun lähteä kotiin heti kun tunnit loppuu. Onneksi se on yleensä mahdollista.

Mä en koe mitään velvollisuudentuntoa tehdä töitä neljääkymmentä tuntia viikossa, eikä mitään sellaista aikaa ole määriteltykään opettajien työehtosopimuksessa. Voisin kirjoittaa tästä työ- ja vapaa-ajan rajaamisesta pian lisää, koska oon siinä nykyään ihan erityisen tarkka, ja se vaikuttaa mun onnellisuustasoihin merkittävästi.

Nyt en kuitenkaan jaksa ajatella työasioita sen enempää.

Vapaa-ajalla oon tehnyt kaikkea ihanaa.

Vietin mun synttäreitä pienimuotoisesti, kutsuin kolme ystävää mun luo ja tein ruokaa ja availin skumppapulloja. Yritin tehdä pyöryköitä kasvisjauhiksesta, mutta ne eivät pysyneet koossa, joten mun täytyi muuttaa resepti bolognesekastikkeeksi. Se näytti todella paljon vaatimattomammalta kuin sen reseptin alkuperäinen kuva, mutta oli ihan hyvää.

Sirkka Turkka oli kuollut sen päivän aamuna, ja mä olin sattumalta lainannut yhden hänen runokokoelmistaan edellisellä viikolla. Kun oltiin syöty, mun kaveri luki meille Voiman ääni -teoksesta joitain runoja ääneen. Se oli kaunis hetki. Kynttilät väreilivät tyhjennettyjen pullojen takana, liekit näyttivät siltä niin kuin ne olisivat palaneet pulloissa eivätkä niiden ulkopuolella.

Niitä hetkiä, joita ei muista, ei unohda koskaan.

Kun juoksin yli vastaniitetyn nurmikon,

tuomiokirkon ovet avautuivat, kellot alkoivat soida.

Sain kavereilta lahjaksi horoskooppimukin, jossa kerrotaan millaisia vaa’at ovat, vaaleanpunaisen ruukun ja kasvin, jonka nimi on kuristajakluusia, englanniksi clusia princess. Suomenkielinen nimi on musta kyllä parempi. Sain myös yhdeltä toiselta ystävältä vaakamukin, sellaisen jossa on tummansinisellä pohjalla kullattu vaa’an tähtikuvio. Nyt oon juonut aamukahvin joka päivä jommastakummasta mukista.

Muita ihania asioita:

Oon viettänyt viikonloppuisin paljon aikaa yökkärissä, katsonut How I met your motheria sängyssä ja syönyt banaanipannukakkuja tai banaanipannarivohveleita. Kaipaan vähän sitä entistä elämää, jossa menin aina sunnuntaiaamuisin astangaan, mutta aikansa kutakin, tämäkin on oikein mukavaa.

Töiden jälkeen oon välillä nähnyt kavereita, mutta oon myös ollut suunnilleen joka toinen ilta yksin kotona. En aina pidä siitä, ja mulla on usein ikävä mun ystäviä, jos en ole nähnyt esim. jotain ihmistä viikkoon tai pariin, mutta välillä on myös ihanaa olla yksin. Tällä hetkellä rentouttavinta mitä voi tehdä on kuunnella äänikirjaa samalla kun neuloo. Tai katsoa netflixiä. Oon kattonut sieltä Sex educationin kolmoskauden ja Maid-sarjan, ja storytelistä oon syksyn aikana kuunnellut muun muassa Niko Hallikaisen Kanjonin, Silja Liukkosen Vippi-ihmisiä ja Sofia Blanco Sequeiroksen Voitto-esseeteoksen. Nyt aloin kuuntelemaan Johanna Vehkoon Oikeusjuttua.

Niinä iltoina kun oon viettänyt aikaa ystävien seurassa, oon esimerkiksi tehnyt ruokaa ja ollaan syöty illallista kynttilänvalossa. Arkiset päivälliset yhdessä on musta oikein mukava ajanviettotapa. Ruoka tuntuu valmistuvan itsestään, kun voin puhua mun työpäivästä tai kuunnella kaverin avautumista omastaan samalla, kun riivin lehtikaalin lehtiä pannulle.

Myös brunssit, etenkin kotona pidetyt sellaiset, ovat kivoja. Lauantaina paistoin banaanivohveleita parille kaverille, ja me katettiin pöytään myös oatlyn turkkilaista jugurttia (yllättävän hyvää), hedelmiä, leipää, hummusta, tomaattia, kurkkua ja appelsiinimehua. Kenenkään ei tarvinnut maksaa tarvikkeista muutamaa euroa enempää, ja kaikki oli hyvää. Kotibrunssit ovat ehkä jopa parempia kuin kahvilabrunssit.

Sunnuntaina makoilin vuorotellen sängyllä ja sohvalla isossa t-paidassa ja pikkareissa ja söin aamupalaa keskipäivällä ja seuraavan aterian vasta illalla. Katsoin Nuoren naisen muotokuvan tokan kerran (kävin katsomassa sen Rivierassa joskus pari vuotta sitten) ja olin sen jälkeen päihtynyt siitä estetiikasta ja jännitteistä ja koskettavuudesta. Itkin taas siinä viimeisen kohtauksen aikana, kun Vivaldi alkaa soida.

Ja olin vaikuttunut kaikesta, sommittelusta ja väreistä ja siitä, miten takkatulen, nuotion ja kynttilöiden lieskat loimuavat jatkuvasti kaiken taustalla. Kun päähenkilö – taidemaalari jonka täytyy maalata muotokuva nuoresta ylimystönaisesta naimakauppoja varten – kumartuu katsomaan aiemmin maalattua, keskeneräistä muotokuvaa paremmin, hän sytyttää sen vahingossa tuleen. Liekit alkavat nousta rintakehän kohdalta.

Symboliikka tuntuu tavallaan käytetyltä, mutta silti se vetoaa muhun. Juuri siltähän se tuntuu.

Välillä musta on onnellisuudesta huolimatta tuntunut korventavalta.

Vuoden pimein aika on näköjään vaikea, vaikka kaikki asiat olisivat elämässä hyvin. Mun mieliala vain laskee samaa tahtia valon vähenemisen kanssa, enkä löydä tarpeeksi riemua kynttilänvalossa vietetyistä illoista, kun tarvitsisin ravinnokseni niin paljon auringonvaloa, että silmiin sattuu.

Lievät masennusoireet valtasivat mut heti kun lokakuu vaihtui marraskuuksi, vaikka en väitäkään tietäväni, miltä masennus tuntuu.

Oon kaivannut mun ystäviä, koska kaikilla on paljon kiireitä, eikä me voida viettää samanlaisia aamuun asti jatkuvia viini- ja reivi-iltoja kuin kesällä. Oon myös havainnut, että aiempien vuosien yksinäisyys kaikuu mussa edelleen, vaikka mulla onkin nyt melko paljon sosiaalista elämää. Saatan tuntea huonommuudentunnetta ihan pienistä asioista ja ahdistua siitä, että en oo suunnitellut seuraavaksi viikonlopuksi mitään.

Oon miettinyt ihmisiä, joilla on aina lauantaisin jotain menoa, eikä koskaan tarvitse pelätä että olisi silloin yksin: en tiedä onko sellaisia tyyppejä oikeasti tai ovatko he onnellisia, mutta silti haluaisin kuulua heihin.

Tai niihin jotka kävelevät punaisia päin vilkkaassa risteyksessä, vaikka autot ovat juuri kaartamaisillaan vasemmalta suojatietä kohti: en haluaisi olla uhkarohkea, mutta haluaisin kävellä jokaista pelkoa kohti yhtä varmoin askelin.

Ulkopuolisuuden tunne ei luultavasti koskaan poistu musta, mun täytyy vain oppia kulkemaan sen kanssa.

Usein sen tunteen käsittelyyn ei auta seurassa oleminen, vaan esim. taide tai sen luominen. Kuulostaa suureelliselta, mutta tarkoitan ihan arkisia juttuja, kuten äänikirjojen kuuntelua työmatkoilla tai hajanaisten lauseiden kirjoittamista kännykän muistiinpanoihin oppituntien välissä.

Nuoren naisen muotokuvaa katsoessani mä muistin, miten kiinnostava asia katseen kohteena olemiseen liittyvä vallankäyttö onkaan, ja miten paljon mä haluaisin käyttää päiväni vain ajattelemalla ja tutkimalla sellaisia ajatuksia ja kirjoittamalla niistä.

Ja Sirkka Turkkaa kuunnellessani mä tavoitin jotain siitä parhaasta tunteesta maailmassa, siitä kun sukeltaa käsillä olevaan hetkeen, katselee ympärilleen, hämmästelee sitä mitä kuulee tai näkee tai tuntee, kelluu ajatusten ja kokemusten varassa kuin pitelisi käsiä uima-altaan reunalla.

Yhtenä päivänä matkustin metrolla kotiin ja se kulki tavallista hitaammin, hidasti ennen jokaista asemaa, niin että ehdin nähdä ikkunasta sivuhaaroja ja tunneleita ja syvennyksiä, joita ei yleensä näe.

Hakaniemessä liukuportaiden äänet, naksunta, rahina, hihnojen veto, kuulostivat rytmikkäältä biitiltä. Olisin voinut alkaa puhua sen päälle.

Ja kun irrotin metriksellä kädestä, jota olin pitkään pidellyt, tuntui siltä niin kuin mun rintakehä olisi ollut se kangas, jota kynttilän liekki lähestyi.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Hyvinvointi Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe