Hyvästi Kruna
Siitä on melkein viisi vuotta, kun muutin Kumpulasta Kruununhakaan 15 neliön yksiöön. Olin silloin 20-vuotias, opiskelin tokaa vuotta ja tein kaupassa lauantaivuoroja. Seurustelin, opettelin tekemään kasvisruokaa ja kävin ekoja kertoja joogassa.
Olin tosi onnellinen siitä, että pääsin isosta soluasunnosta omaan rauhaan ja lähemmäs yliopistoa, mutta olin välillä melko ahdistunut. Mun isä oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin, ja musta tuntui usein yksinäiseltä.
Siellä 15 neliössä, jugend-talojen ja sporakiskojen keskellä tuntui kuitenkin heti kodilta. Asuin Unioninkadulla, ja kävelin sitä pitkin aamuisin luennoille. Ratikoiden kirskunta ja jyskytys kuuluivat avonaisesta ikkunasta sisälle.
Mun asunnon lähekkäin olevat seinät eivät koskaan ahdistaneet mua, päinvastoin. Pieni koti ei tuntunut loukolta vaan pesältä, paikalta jonne oli ihana palata jokaisen päivän jälkeen. Me sanottiin sitä eksän kanssa pupunkoloksi, osittain siksi että se nimitys yhdistyi mun hellittelynimeen, osittain siksi että siellä oli tosiaan niin pientä ja söpöä. (Tää on varmaan siirappisinta mitä tuun koskaan tänne kirjoittamaan.)
Kuulin usein ihmetteleviä kommentteja siitä, miten voin asua niin pikkuruisessa kämpässä. Se tuntui musta vähän hassulta, koska oon aina asunut superahtaasti. Lapsuudenkodissa mulla ei koskaan edes ollut omaa huonetta. Kruna tuntui sitä paitsi niin kauniilta ja ihanalta paikalta, että mun käsitys kodista ei rajoittunut mun yksiön seiniin. Siihen kuuluivat yhtä lailla merenrannat, kahvilat, baarit, kirjastot, yliopiston rakennukset, puistot ja muut paikat, joissa oon viettänyt paljon aikaa.
(Mua haastateltiin keväällä MeNaisiin pikkuyksiössä asumisesta. Jos haluut lukea jutun, se löytyy täältä.)
En oo juurtunut mihinkään muuhun kaupunginosaan yhtä tiukasti kuin Krunaan. Vaikka välillä tuntui että alue on täynnä ylemmän keskiluokan etuoikeutettuja ihmisiä, enkä sovi siihen joukkoon, otin silti ne kaikki kadut omakseni.
Oon viettänyt lukemattomia iltoja Tervasaaressa ja nopeasti laskettuna käynyt siellä ainakin kolmen tyypin kanssa treffeillä. Oon kävellyt satoja kertoja lähi-Alepaan ja miettinyt, miten ihan Helsingin keskustassa voi olla näin hiljaista. Oon hakenut leipomosta pullaa sunnuntaiaamupalalle.
Neljäntenä ja viidentenä opiskeluvuotena tein pedagogisia opintoja, joiden takia piti usein mennä jo kasilta aamulla luennoille Siltavuorenpenkereelle. Silloin olin erityisen onnellinen siitä, että asuin Krunassa, koska pystyin vain kävelemään kotoa viiden minuutin matkan viereiseen kortteliin. Usein join kahvia keepcupista samalla, kun tallustelin lumisia katuja pitkin Penkereelle tai Päärakennukselle ja otin kuvia tumman violetista taivaasta, jossa näkyi siihen aikaan aamusta vielä tähtiä.
Siltavuoren huipulla oleva vaaleansininen Athena-rakennus, vanha anatomian laitos oli kaunein talo jossa oon koskaan opiskellut (tai käynyt). Olin aina innoissani kun huomasin että jonkun kurssin luennot olisivat siellä.
En kyllästynyt ihailemaan myöskään Kaisaniemen puutarhan kasvihuoneita. Oon käynyt Kasvitieteellisessä kävelyillä viimeisen vuoden aikana vähintään viikoittain, siitä on tullut mulle tosi tärkeä paikka.
Kun kodin vierestä meni neljä eri sporalinjaa ja kaikki Hämeentien bussit, mä laiskistuin vähitellen niin, etten usein jaksanut kävellä edes töihin Punavuoreen. Tein kuitenkin sunnuntaikävelyjä esim. syömään aamupalaa Johan&Nyströmiin tai tuijottamaan kaukana näkyviä saaria Eiranrantaan. Kaikki tärkeä oli lähellä ja saavutettavissa. Uudelta oli helppo kävellä kotiin, kun sporat eivät enää kulkeneet. Rautatieasemalta voisi mennä ihan minne tahansa kolkkaan maailmassa, esim. Vantaalle äidin luo.
Neljän ja puolen vuoden aikana mun elämä on muuttunut niin paljon, että entisestä on enää rippeitä jäljellä. En enää ole kaupassa töissä, kohta en enää ole opiskelijakaan. Mun eksän jälkeen pikkukodissa on käynyt aika monta muuta tyyppiä, joiden kanssa oon nukkunut satasenttisessä sängyssä raajat sekaisin.
Oon monta kertaa tullut kotiin kivan illan jälkeen, kuunnellut kasarimusaa ja tanssinut kylppärissä samalla kun oon poistanut meikkejä. Ja oon myös tullut kivan tai ihan kivan illan jälkeen kotiin ja alkanut itkeä jo rappukäytävässä, kun on kaikesta hauskuudesta huolimatta tuntunut niin pahalta. Etenkin loppusyksystä on usein ollut tällaista. Silti jokin siinä asunnossa on lohduttanut mua: seinät ovat tuntuneet käpertyvän mun ympärille, lumi on kasautunut ikkunalaudalle kuin se yrittäisi rakentaa mulle suojaavaa muuria.
Ensimmäisenä yönä Krunassa nukuin mun sängyssä pää jalkopäädyssä – vaihdoin myöhemmin tyynyt toiselle puolelle – korkeiden laatikkopinojen keskellä. Jääkaapin äänet ja tuulen ulina sisäpihalla häiritsivät mua vähän, mutta mulla oli silti odottava fiilis. Mietin että tässä huoneessa mä tekisin kaikkea sellaista josta olin haaveillut, kirjoittaisin ja hakisin niitä työpaikkoja, joihin oikeasti haluaisin mennä.
Ja niin mä sitten tein. Kävelin aamulla kaksi askelta keittosyvennykseen ja otin mutteripannun esille. Tunsin että oon juuri siellä, missä mun pitikin olla.
* * *
Muutin maanantaina vähän isompaan yksiöön Meilahteen. Siitä lisää myöhemmin!
