Mitä voisin itse tehdä rasismin kitkemiseksi?

Viikko sitten instagram täyttyi mustista ruuduista ja Finland in solidarity -postauksista. Mulla meni ihan kylmät väreet, kun selasin mun ig-feediä ja näin ne kaikki blackouttuesday-kuvat ja piirrokset kohotetuista nyrkeistä. Vaikka pelkän mustan ruudun julkaisemista voi pitää hyvesignalointina, jonka ainoa tarkoitus on osoittaa oma tietoisuutensa ajankohtaisista puheenaiheista, oli somen hiljentyminen yhden päivän ajaksi mun mielestä silti voimakas ele.

Nyt olisi kuitenkin tärkeää miettiä, mitä muuta voi tehdä, kuin postata yhden kuvan someen.

Mulla on kestänyt hävettävän pitkään tajuta, miten rakenteellista ja koko yhteiskunnan läpäisevää rasismi Suomessa on. Ajattelin kauan, että ongelmana olisi lähinnä joku n-sanan huutelu kadulla, enkä miettinyt asiaa sen enempää. Vasta kun luin muutama vuosi sitten Koko Hubaran Ruskeat tytöt -blogia täällä Lilyssä (nykyään nettisivu löytyy täältä), ymmärsin että rasismissa on kyse paljon laajemmasta ongelmasta, ja että iso osa epäkohdista johtuu juuri siitä, ettei rasismia pidetä ongelmana.

Ymmärsin myös, että mullakin on sisäistettyjä rasistisia asenteita, joita en ollut huomannut kyseenalaistaa.

En ollut koskaan aiemmin ajatellut, että nudenväristen laastareiden tai pelkästään vaaleaihoisille sopivien meikkivoiteiden myymisessä olisi mitään ihmeellistä. Tai että kaunokirjallisuuden tai elokuvien hahmogalleriat olisivat huolestuttavan yksipuolisia.

Nämä ovat kuitenkin pieniä juttuja siihen verrattuna, millaista syrjintää rodullistetut tai ulkomaalaistaustaiset voivat kokea esimerkiksi asunnon- tai työnhaussa, viranomaisten kanssa asioidessa tai opiskellessa.

Mun mielestä rasismi on tosi normatiivista Suomessa. On ihan tavallista, että kauppojen takahuoneissa käsketään työntekijöitä pitämään silmällä tiettyjä etnisiä ihmisryhmiä varkauksien varalta, tai että sukulaissedät ja -tädit valittavat kahvipöydissä maahanmuuttajista, jotka ”tulevat tänne elämään tuilla ja tekemään rikoksia”.

Musta on käsittämätöntä, miten esimerkiksi Suomen romaneista puhutaan monissa arkisissa tilanteissa, ja miten halveksivasti monet heihin suhtautuvat. En osaa edes kuvitella, millaista on elää yhteiskunnassa, jossa kokee jatkuvasti vihamielisiä asenteita ja suuria hankaluuksia esimerkiksi työpaikan saamisen suhteen.

Ensimmäinen askel rasismin vastustamisen polulla voisi olla se, että puuttuu siihen, jos kuulee jonkun esittävän stereotyyppisiä näkemyksiä tai osoittavan suoranaista vihaa tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan.

Tämän lisäksi on tehtävä paljon ajatustyötä omien ajatusmallien muuttamiseksi. Mä haluaisin perehtyä tähän aiheeseen vielä huomattavasti syvällisemmin, mutta oon miettinyt jo joitakin asioita, joita voisin itse tehdä paremmin.

Oon oppinut paljon jostain perusesseeteoksista, kuten Hubaran Ruskeat tytöt ja Roxanne Gayn Bad feminist -kokoelmista, mutta kaikkein eniten pidän kuitenkin kaunokirjallisuuden lukemisesta. Haluun lukea esimerkiksi lisää Toni Morrisonia ja Chimamanda Ngozi Adichieta, mutta kaikkea muuta myös, sellaisten kirjailijoiden teoksia, joista en ole vielä kuullutkaan. Tähän mennessä mun yöpöydällä on ollut lähinnä valkoisten, länsimaalaisten naisten kirjoittamia kirjoja, mutta nyt sen täytyy muuttua.

Oman lukemistoni ohella mun pitää miettiä sitä, mitä annan mun oppilaille luettavaksi. Usein oon valinnut kursseille vain niitä teoksia, joita koulukirjastossa sattuu olemaan ja jotka ensimmäiseksi tulevat mieleen. Haluaisin että äikän tunneilla käsitellyt aiheet olisivat mahdollisimman monimuotoisia, ja että kirjallisuuden avulla voisi saada käsityksen toisenlaisesta elämästä kuin siitä, jota itse elää.

(En mä kuitenkaan pelkkää Pohjantähti-sarjaa ole mun oppilailla luetuttanut, tänä keväänä luettiin esimerkiksi grönlannin ja amerikan alkuperäisasukkaiden kohtelusta sekä Yhdysvaltojen mustiin kohdistuvasta poliisiväkivallasta.)

Haluaisin omassa työssäni vaikuttaa myös jollain tavalla siihen, että eri taustoista tulevilla oppilailla olisi samanlaiset mahdollisuudet pyrkiä lukioon tai korkeakouluun. Vaikka kaikilla on näennäisesti yhtäläinen oikeus opiskella mitä haluaa, yliopistossa huomaa kyllä hyvin konkreettisella tavalla, että opiskelijat, opettajat ja tutkijat ovat enimmäkseen valkoisia.

Siinä on varmaan kyse sekä esikuvien puutteesta (kuinka usein esimerkiksi mediassa tuodaan esille rodullistettuja tieteentekijöitä?) että kannustuksen vähyydestä (maahanmuuttajataustaisille oppilaille saatetaan edelleen suositella ensisijaisesti aloja, joihin on helppo päästä, kuten lähihoitajaksi opiskelemista).

Edellisten, melko arkisten asioiden lisäksi voisin ajatella monimuotoisuutta lähes kaikessa mitä teen. Voisin mennä katsomaan elokuvia, joiden pääosissa on rodullistettuja henkilöhahmoja, joiden elämää käsitellään ei-stereotyyppisellä tavalla, ja osoittaa näin tukeni tällaisille leffoille. Voisin miettiä, millaisiin tapahtumiin osallistun, ja onko esiintyjäkavalkadi all white panel.

Voisin huomioida vaate- ja ruokaostoksissani sen, että tuotteet on valmistettu kestävästi ja ilman kenenkään riistoa. Voisin pohtia, millaista maailmankuvaa luon mun omissa teksteissä ja miten saisin otettua erilaisten ihmisryhmien olemassaolon huomioon ilman, että vien keneltäkään tilaa.

Voisin miettiä, keitä yrittäjiä tuen, missä kahviloissa ja ravintoloissa juon lattea ja viiniä ja millaisia tyyppejä seuraan somessa. Millaisissa taidenäyttelyissä käyn, kenen tekemää musiikkia kuuntelen? Miten suhtaudun kadulla ohikulkeviin ihmisiin, olenko automaattisesti epäluuloinen joitakin kohtaan? Kuvittelenko että rasismi on ongelma, joka ei koske mua?

Onko black lives matter muuttanut teidän ajatteluanne jotenkin?

Kuvat: aiheeseen liittyviä kirjasuosituksia, joista osaan viittaan tässä postauksessa.

Voisit tykätä myös:

Arvostella saa, mutta älä slutsheimaa

En kannata lukukausimaksuja, koska pelkään

Miksi ilmastonmuutoksen torjuminen on feministinen asia?

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Puheenaiheet Ajattelin tänään Tasa-arvo Uutiset ja yhteiskunta

Päivä, jona kaikki on hyvin

Tiistaina oli tämän vuoden ihanin päivä. En haluaisi sulkea pois sitä mahdollisuutta, etteikö jotain ihanampaa voisi vielä tulla – keskiviikkokin oli superkaunis – mutta luulen että se terassien avaamiseen ja kaupungin läpi pyöräilyyn liittyvä riehakkuus oli melko ainutkertaista.

Kuvittelin etten ollut kaivannut baarissa käymistä ollenkaan, mutta kun mentiin ensin Teurastamolle syömään jätskiä ja sen jälkeen viereiselle terassille viinille, tajusin että olin ikävöinyt sellaisia iltapäiviä ihan älyttömästi. Tiskillä oli pitkä rivi erilaisia pulloja ja hanoja, joista valita, ulkona oli kivat korituolit ja musa teki kaikesta kunnon ilonpitoa. Mua hymyilytti silloinkin, kun kuulin lauseen se olis 12 euroa ja ojensin mun kortin maksupäätteelle. Niin onnellista silloin oli.

Olin kiitollinen siitä päivästä myös siksi, että vielä muutama vuosi sitten mulla ei kovin paljon ollut sellaista elämää. Löysin yhtenä päivänä mun vanhat päiväkirjat, joiden sivuja oon täyttänyt eniten 15–17-vuotiaana, mutta viimeiset merkinnät olivat jostain neljän vuoden takaa.

Mulla oli silloin tapana tehdä mun huolista käsitekarttoja. Kirjoitin sivun keskelle esim. Huolet heinäkuu 2016, ja vetelin siitä useita viivoja, joiden kärkiin kirjasin kaikenlaisia asioita, joita juuri silloin murehdin. Yritin myös rauhoittaa itseäni keksimällä niihin ratkaisuehdotuksia. Usein kävi niin, että yllättävän lyhyen ajan kuluttua kaikki oli järjestynyt ja mä saatoin yliviivata edelliset murheet.

Tiistaina 16 cl viiniä ja kymmenen kilsan pyöräily tekivät musta vähän holtittoman. Päästin välillä jarrun irti alamäessä ja kiidin alikulkutunneliin enkä pariin sekuntiin nähnyt mitään, silmät eivät tottuneet niin nopeasti valosta pimeään.

Mietin sinä hetkenä sitä, mitä kaikkea olin neljä vuotta sitten murehtinut. Mulla oli silloin aika monta asiaa, joiden takia koin ajottain valtavaa ahdistusta. Olin kirjoittanut esimerkiksi että ”en tykkää mun työstä”, ”mulla on liian vähän kavereita” ja ”mitä jos musta ei koskaan tule opettajaa”.

Nyt kun ajattelen niitä isoja ja raskaita asioita, musta tuntuu samalta kuin silloin, kun astuu leffateatterista ulos kadulle, siristää silmiä illan kirkkaudessa ja miettii, onko tämä totta, missä mä oon ja onpa täällä kaunista. Mieli on terävöitynyt katsomaan kaikkea tarkemmin kuin yleensä, vastapäisen kerrostalon peltikatto välkehtii.

Tällä hetkellä kaikki muutaman vuoden takaiset huolet ovat ratkenneet parhain päin. Oon lopettanut kaupan kassa -työt ja teen oma alan töitä, joita tulee koko ajan lisää. Mulla on monta läheistä ystävää ja heistä muodostuva kiva kaveriporukka, joiden kanssa voi mennä puistoviinille, puida kaikkea ja puhua erilaisista rakkauskäsityksistä. Oon tehnyt pedagogiset opinnot ja musta on tullut opettaja, joka ei vielä osaa kaikkea, mutta luottaa itseensä koko ajan enemmän.

Eikä siihen edes mennyt neljää vuotta, jo seuraavana kesänä sen huolikartan tekemisen jälkeen asiat alkoivat järjestyä.

Oon kävellyt taas tällä viikolla paljon. Keskiviikkona kuljin ilman kangaskassia, vähät tavarat farkkujen taskuissa Hietalahteen, istuin hetken puistossa ja katselin koiranulkoiluttajia ja pyöräilijöitä, joiden ääriviivat sumentuivat ilta-auringossa.

Torstaina harhailin Kalliosta Eläintarhalle ja sieltä Töölöön, join teetä ja tunsin miten mun hiukset kihartuivat pehmeäksi pörröksi tihkusateessa. Vielä muutama viikko sitten oli satanut räntää, nyt oli trooppista ja vehreän valtaamaa.

Tänään kävelin lounaan jälkeen puoli tuntia Krunassa, silloinkin satoi, mutta musta tuntui silti hehkuvalta. Vaikka oli pilvistä, värit olivat syvempiä kuin yleensä, se oli ihmeellistä.

Aina kun tapahtuu jotain hyvää, sanon itselleni että no niin, voisitko sä vihdoinkin uskoa siihen, että tämä on todellista ja että tällaista on myös edessäpäin. Oon kuitenkin epäileväinen niinä hetkinä, kun on vaikea olo ja tekisi mieli piirrellä huolikarttoja.

Jokainen onnellinen päivä vahvistaa silti sitä uskoa. Nyt kun mulla on ollut niin ihana viikko, monella tavalla arkinen ja tavallinen, mutta silti ihana, muistutan itseäni siitä, että pitäisi tallentaa tää kaikki mahdollisimman hyvin, pitäisi säilyttää muisto tästä tunteesta teräväpiirtokuvana mun mielessä.

Vaikka olisi joskus vähän toivoton fiilis, aina tulee sellaisia iltoja, joina vihreä on vihreää ja kultaista, tai kaveri kysyy ja mitä sitten tapahtui, kerro lisää tai mä kävelen aamulla kotiin kokonaan hellänä tai solmin lenkkareiden nauhoja eteisessä ja kirjoitan samalla viestiä oon siellä 10 min päästä.

En oo pitkään aikaan tehnyt käsitekarttoja mistään mun murheista. Ajatus tuntuu nyt järjestelmällisyydessään vähän huvittavalta. Edelleen tulee välillä mieleen juttuja, jotka tekisi mieli kirjata ylös voidaakseen vetää ne joskus yli, mutta en kuitenkaan tee niin. Ehkä mä luotan nyt siihen, että ne järjestyvät ilmankin.

<3 Ihanaa viikonloppua <3

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Hyvinvointi Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe