Uusi lempiharrastukseni: ajassa kelluminen
Viikonloppuisin ei ole töitä eikä luentoja, joten lauantai- ja sunnuntaipäivät näyttävät kalenterissa välillä ammottavan tyhjiltä. Kaksi kertaa kaksikymmentäneljä tuntia olisi aikaa tehdä mitä tahansa, joten enkö voisi ihan hyvin kirjoittaa vähän blogia lauantaiaamuna? Tai tehdä sunnuntai-iltapäivänä sen työjutun jota en torstaina jaksanut hoitaa?
Arkipäivinä on helppo kasata viikonlopuille vaikka mitä velvollisuuksia syyssiivouksesta romaanikässärin kirjoittamiseen. Lepäämisestä ei kuitenkaan tule mitään, jos suljen perjantaina läppärin vain avatakseni sen heti seuraavana aamuna uudestaan. Mulla ei ole kovin motivoitunut olo tehdä edes niitä kivoja asioita, jos olen jo viisi päivää ollut ahkera ja aikaansaava.
Viime viikonloppu oli taivaallisen ihana. Kun menin sunnuntaina onnellisena nukkumaan, mietin että mistä tää johtuu. Miksi niiden parin päivän aikana, kun olin ollut stressaantunut ja vähän pahoinvoivakin, olin lopulta tuntenut puhdistuvani kaikesta mitä olin viikon aikana kokenut? Tuntui levänneeltä, vaikka olin poukkoillut paikasta toiseen.
Tajusin että kaikkein parasta niissä parissa päivässä oli ollut se, että en katsonut kelloa enkä kiirehtinyt mihinkään.
Lauantaiaamuna menin tekemään taidehissan tentin ja sadattelin sitä, että kyseinen ajankohta on epäinhimillisin mahdollinen tenttiaika. Selviydyin kuitenkin tunnistustehtävistä ja esseistä ja tunsin itseni sen jälkeen voimakkaaksi ja kaikkivoivaksi. Astelin Portsun kuudennesta kerroksesta alas ja kävelin Kamppiin, josta lähdin bussilla mun kaverin vauvan nimijuhliin Porvooseen.
Porvoossa saavuin paratiisiin. Tiesin kyllä että olin menossa idylliseen kaupunkiin ja puutaloalueelle, mutta olin silti haltioissani kun kävelin omakotitalon puutarhaan omenapuiden, viinimarjapensaiden ja kukkapenkkien keskelle.
Menin tervehtimään vauvaa, kuulin hänen hienon uuden nimensä, hain kolmea erilaista salaattia ja piirakkaa, join kahvia ja söin kakkua. Istuin puutarhatuolilla, kävelin puutalon narisevia ja kapeita portaita, juttelin tuntemattomien vieraiden kanssa, poimin viinimarjoja, otin kasvispiirakkaa mukaan matkaevääksi.
En tiennyt milloin palaisin kotiin, en ollut ostanut vielä paluulippua (en oo varmaan koskaan aiemmin mennyt johonkin hankkimatta sitä etukäteen). Helsinki tuntui kaukaiselta enkä halunnut vielä takaisin. Olin valveunessa jossa söin vain lisää valkosuklaakeksejä, pyyhin kämmenen iholta punaherukoiden jättämiä viiruja ja pidin kahvikupista kiinni ettei se kaatuisi tuulessa. (Kyllä se jossain vaiheessa silti kaatui, mutta ei se mitään, pöytäliinassa oli jo muitakin tahroja.)
Lähdin kun tuli sellainen olo että voisi lähteä. Kävelin linja-autoasemalle, bussi odotti siellä. Puolen tunnin päästä olin jo Viikissä, laitoin kaverille viestiä, nousin toiseen bussiin ja menin Suvilahteen Runokuun päätapahtumaan. Siellä oli ihan hienoja esityksiä, mutta musta tuntuu että vuosien kuluttua muistan siitä illasta ehkä parhaiten sen, että näin monta ystävää ja yhden sairaskohtauksen, autoin yhtä kirjailijaa saamaan vessan oven lukkoon ja menin ekaa kertaa ikinä baariin Siltasaareen.
Puin takin päälle ja nousin pöydästä, kun alkoi olla sellainen olo että voisin nukahtaa siihen poski vasten tyhjää tuoppia, kirkkaiden valojen alle.
Seuraavana aamuna oli ruokahaluton olo, tietysti. Menin silti kahville Karhupuiston lippakiskalle ja söin yhden jätskin ja voileivän hyvin hitaasti. Way bakeryn hapanjuurileipä, makea mantelivoi ja leikkelemäinen sellerisiivu paransivat mut vähitellen, kuten myös kuulumisten vaihto ja haahuilu puistosta toiseen.
Muutaman tunnin kuluttua palasin kotiin tekemään raskaita sunnuntaiasioita, esimerkiksi makoilemaan sängylle. Yleensä menen bussilla tai sporalla kaikki yhtä pysäkkiä pidemmät matkat, mutta silloin teki mieli kävellä. Mun heijastus seurasi mua näyteikkunasta seuraavaan, sillä oli kirkkaampi iho ja vaaleammat silmänaluset kuin mulla, mutta yhtä seesteinen hymy.
Illalla tein vielä retken Eiranrantaan ja unohdin kännykän kotiin, mutta se oli oikeastaan siunaus, koska en voinut peittää aaltojen ääniä johonkin soittolistaan, en katsonut auringonlaskua näytön kautta enkä miettinyt milloin pitäisi lähteä, koska en tiennyt mitä kello on.
Keski-ikäinen pariskunta tuli rannalle, ne riisuivat vaatteensa uikkarien päältä ja kahlasivat veteen. Mä en uinut, en pystyisi menemään kylmään mereen ilman saunaa, mutta musta tuntui silti niin kuin olisin sinä viikonloppuna ollut veden kannateltavana. Kuin olisin sukeltanut, potkinut, kauhonut ja ennen kaikkea kellunut, maannut selälläni katsomatta mitä kohti mä ajaudun, ollut ihan levällään ja vähän hajalla, mutta luottanut kaikkeen.
<3 Maria
// Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA //
