Rakkautta on lisää – ja se on samaa kuin ennenkin

Ensin joitain pikaisia kuulumisia:

Palasin kolme viikkoa sitten joululoman jälkeen töihin, ja oon ollut lähes yhtä väsynyt kuin ennen lomaa. Se että opetus alkaa joka aamu kasilta ja mulla on neljä kurssia opetettavana, on tuntunut rankalta yhdistelmältä. Väsyneenäkin oon kuitenkin viihtynyt töissä.

Tykkään usein tästä loppujakson ajasta eniten, vaikka arviointityötä onkin paljon, koska tässä vaiheessa on yleensä oppinut tuntemaan ryhmät paremmin ja vikat tunnit tuntuvat laskettelulta kohti koeviikkoa. Ja nyt koeviikolla on myös joitain opetuksettomia päiviä <3

Haluaisin kirjoittaa enemmänkin mun työstä, mutta oon tullut siihen tulokseen, että en voi tehdä sitä juuri nyt ihan reaaliajassa. Täytyy säästää postausaiheita siihen ajankohtaan, kun en ole enää nykyisessä työpaikassani töissä, ja voin puhua vähän vapaammin tästä ekasta kokopäiväisestä työvuodesta. Mulla ei myöskään ole ollut mitenkään liikaa aikaa kirjoittamiselle.

Onneksi aikaa tulee pian lisää, kun seuraava, huomattavasti kevyempi jakso alkaa.

Vaikka en ehtisi iltaisin istua läppäri sylissä sohvalla kirjoittamassa, mietin kyllä päivittäin, mistä kaikesta haluaisin täällä kertoa. Viime viikkoina oon kävellyt joka aamu ensimmäisen oppitunnin jälkeen kahvihuoneesta takaisin työtilaan muumimuki kädessä ja ajatellut sitä, että tekisi mieli kirjoittaa vähän rakkaudesta.

* * *

Luin vähän aikaa sitten postauksen, jonka kirjoitin viime keväänä. Olin silloin tosi kyllästynyt treffeillä käymiseen ja siihen, että tunsin saavani deittailusta enemmän pettymyksiä kuin mitään muuta. Välillä oli myös vaikeaa jaksaa kuunnella muiden ihmisten neuvoja siitä, mitä mun pitäisi tehdä eri tavalla löytääkseni kumppanin.

Kun nyt ajattelen sitä, mitä vuoden aikana on tapahtunut, tunnen valtavaa tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta. Pääsin terapiaan käsittelemään joitain hankalia asioita, oon löytänyt uusia ystäviä ja sain tälle lukuvuodelle töitä, etäopetus on loppunut, ja nyt mulla on myös joku, jota voin halata öisin ja jonka kanssa nukun kymmenen kertaa levollisemmin kuin yksin.

Loppujen lopuksi en tehnyt mitään eri tavalla. Löysin vain etsimäni tunteen ja ihmisen.

Muistan että juttelin tuosta vuoden takaisen postauksen aiheesta myös mun kavereiden kanssa, ja mun oli vaikea selittää lähimmillekin ystäville, miksi toimin niin kuin toimin, enkä esimerkiksi mennyt toisille treffeille kenenkään sellaisen kanssa, joka ei kiinnostanut mua tarpeeksi. Kyllä mun ystävät siis ymmärsivät sen ihan hyvin. Deittailu ja siihen liittyvät päätökset ovat kuitenkin niin henkilökohtaisia asioita, että voi olla hankalaa kuvata muille omien valintojen syitä, varsinkin jos muut suhtautuvat asioihin eri tavoin.

On varmaan myös vaikeaa tajuta, miksi joku läheinen, tosi kiva ja siisti tyyppi ei yrityksistä huolimatta löydä parisuhdetta. Saattaa väistämättä tulla sellainen olo, että voisikohan sitä ihmistä auttaa jotenkin, ja hyvää tarkoittavat neuvothan ovat tavallaan vain välittämisen osoittamista.

Tämä etsimisestä ja löytämisestä ja asioiden tekemisestä oikein ja väärin puhuminen häiritsee mua, kun selostan näitä ajatuksia. En haluaisi kirjoittaa tästä sellaista tarinaa, että etsin parisuhdetta jonkin aikaa ja sitten etsinnän tuloksena löysin sen. Enemmän tässä on musta kyse tapahtumisesta, ei ehkä täydestä sattumasta, mutta siitä, että oon kulkenut erinäisten kokemusten läpi, ja nyt oon saanut tällaisen kokemuksen elämääni:

miltä tuntuu hapuilla keittiön valoa aamulla, kun kuulee toisen nukkuvan, millaista on yrittää kiertää mutteripannun osat toisiinsa kiinni hiljaa, mutta toisaalta sen verran kovaäänisesti, että toinen heräisi ja tulisi sohvalle mun kanssa juomaan kahvia.

Edellisten vuosien aikana oon ajatellut, että vaikka tykkäänkin parisuhteessa olemisesta, en halua ryhtyä edes lyhyesti tapailemaan ketään, jonka kanssa ei tunnu synkkaavan. Ja sitä, kenen kanssa se oikeanlainen tunne tulee ja ei tule, ei pysty sanomaan kukaan muu kuin minä.

En oikein osaa selittää, miksi musta tuntui nykyisen tyttöystävän kanssa siltä, että halusin tavata uudestaan ja uudestaan.

Kun me tavattiin ekan kerran, se ei tuntunut miltään salamaihastumiselta, enkä pyöräillyt illalla kotiin ajatellen, että nyt mä varmaan rakastun. Ajattelin sinä helteisenä päivänä vain vaatteiden vaihtoa ja lepäämistä ja vissyä.

Jotain siinä kuitenkin oli. Muutamien treffien jälkeen mulla oli sellainen olo, että voisin poistaa tinderin ja keskittyä vain tähän yhteen ihmiseen. Siihen päätökseen vaikutti myös se, että menin vielä yksille treffeille yhden toisen tyypin kanssa, ja hän saapui meidän tapaamispaikkaan 45 minuuttia myöhässä ja hieltä haisevana, eikä ymmärtänyt miksi olin myöhästymisestä vihainen, ja sen jälkeen ajattelin että okei, tinder on tästä lähin täysin turha sovellus. (Kaikkea hyvää vaan sille hikiselle tyypille.)

Onneksi sen jälkeen ei tarvinnut enää sopia treffejä kenenkään muun kuin sen kivan tytön kanssa, joka tosin oli alkuvaiheessa koko ajan jossain reissussa. Sillä aikaa mä odottelin että nähtäisiin taas, pohdiskelin kaikenlaisia asioita kotona, aloitin uuden työn ja yritin pitää pään kylmänä kaikessa siinä myllerryksessä.

Oon tosi monogaminen ihminen, enkä ole koskaan pitänyt deittailusta kovin paljon, vaikka oonkin tavannut sitä kautta hauskoja uusia tuttavuuksia. Siksi tuntui levolliselta viettää viime syksy niin eri tavalla kuin edellinen. Vuonna 2020 kirjoitin stressaantuneena gradua ja kävin treffeillä, joiden jälkeen olin usein kireä ja tympääntynyt, kun taas viime syksynä mulla oli monia jännittäviä, mutta kivoja hetkiä sekä töissä että illalla kotona, kun tuleva tyttöystäväni soitti ovikelloa ja astui mun eteiseen ja mä mietin, että se näytti tosi ihanalta.

Tässä kohtaa mun täytyy kuitenkin pysähtyä, kun yritän kuvata sitä, miltä se tuntui. On niin vaikea selittää, mikä siinä jutussa oli erilaista kuin kaikissa edellisissä.

Aiemmin olin tavannut treffikumppaneitani yleensä vain kerran, joitakin olin ”tapaillut”, mutta aika lyhyesti. Syksyllä, kun tein ruokaa tulevalle tyttöystävälle tai katsottiin Love islandia sohvalla sylikkäin tai juteltiin kaikesta, musta jostain syystä tuntui, että haluaisin vain jatkaa tätä ja nähdä aina vain uudestaan. Olin tosi hämmentynyt, kun ei missään vaiheessa tullut sellainen olo, että ei tää toimi, kumpikaan ei ghostannut, mä en kyllästynyt, eikä minkään verhon takaa paljastunut mitään massiivista estettä sille, että me voitaisiin olla yhdessä.

Syyt sille, miksi musta tuntui tältä, ovat esimerkiksi tällaisia: Molemmat halusivat samoja asioita, ja kaikki tuntui aika helpolta. Mun ei tarvinnut arvailla toisen osapuolen tunteita tai käyttää aikaa sen pohtimiseen, nähtäisiinkö me uudestaan. Pystyin kertomaan mun pahimmista epävarmuuksista, vaikka se tuntui sietämättömän vaikealta, ja sen ansiosta ne epävarmuudet kutistuivat.

Ja isoin syy oli se, että tuntui tosi hyvältä ja luontevalta.

Vähän aikaa sitten yhdessä illanvietossa mun kaverin kumppani kysyi multa, miksi tykkään mun tyttöystävästä. Siinä mä sitten istuin tulisilla hiilillä hetken aikaa, kun yritin selittää miksi. Sanoin tietysti joitain positiivisia adjektiiveja, jotka ekana tulivat mieleen, mutta sen jälkeen olin pitkään hiljaa ja mietin, että onneksi mun tyttöystävä ei ollut siellä kuuntelemassa sitä lyhykäistä listaa. Mietin myös, vaikutanko mä nyt siltä, että oon valinnut kumppanikseni ensimmäisen jokseenkin kelvollisen tyypin, ja ajattelevatko kaikki että mä vain esitän, kun sanon olevani rakastunut.

Pohdin sitä piinaavaa hetkeä jälkeenpäin ja häpesin vähän, mutta se synnytti myös jonkinlaisen oivalluksen.

Tajusin että aiemmin, kun oon kuvaillut kavereille jotain kiinnostavaa tyyppiä, oon keskittynyt lähinnä ulkoisiin asioihin. Oon saattanut kertoa siitä, millainen koulutus tai ammatti mun ihastuksen kohteella on, miltä se näyttää tai millaisia siistejä juttuja se harrastaa. Nämä asiat eivät ole ollenkaan merkityksettömiä, mutta ero nykytilanteeseen on se, että joillain muilla asioilla on mulle merkitystä vielä enemmän.

Esimerkiksi se, että musta tuntuu jonkun seurassa luontevalta ja helpolta, ei ole ollenkaan itsestään selvää, vaan kaukana siitä. Tuntuu harvinaiselta, että joku ymmärtää mua hyvin, ei kummastele mitään mitä sanon. (Jos ei lasketa mun ystäviä, mutta heidän kanssaan en haluaisikaan seurustella.) On harvinaista, että haluun viettää jonkun ihmisen kanssa suunnilleen puolet jokaisesta viikosta, ja että koko ajan on hauskempaa. Ja tuntuu tosi yksinkertaiselta ja ristiriidattomalta suunnitella yhdessä lähitulevaisuutta, tehdä ruokaa perjantaina saunan jälkeen ja kävellä sunnuntaisin rantaan käsikädessä.

Jos mietin kaikkia niitä ihmisiä, joita muutaman vuoden aikana ehdin tavata deittailukontekstissa, en oikein keksi ketään, jonka kanssa samat asiat olisivat voineet tuntua yhtä hyviltä. En tietysti voi varmuudella tietää, mutta täyden varmuuden saaminen olisi vaatinut sitä, että en olisi kuunnellut itseäni ja olisin antanut liikaa aikaa sellaisille ihmisille, joiden kanssa mun ei kuulunut olla.

Kun oltiin nähty tulevan tyttöystävän kanssa kolme kertaa, mä laitoin yhden viestin perään sydämen, vaikka kaikki oli ihan alussa. Pari kuukautta myöhemmin, ekan yhteisen viikonlopun jälkeen raportoin siitä lauantai- ja sunnuntaipäivästä mun läheisten kaverien whatsapp-ryhmään ja sanoin, että oon ehkä rakastumassa tai jotain. Ja joskus myöhemmin, kun istuin sängyllä ja silitin paljaita jalkoja, jotka olivat koukistuneet mun päiväpeiton päälle, tunsin että nyt se tapahtuu, mun sisällä palaa.

Siksi mä oon mun tyttöystävän kanssa, siksi mä tykkään siitä niin paljon, voisin vastata kysyjille.

Nyt kun oon pohtinut näiden tunteiden kuvaamista ja kirjoittanut tätä postausta monta päivää, oon ymmärtänyt, että luultavasti tunnistin sen oikean tunteen myös siksi, että mun elämässä oli valmiiksi niin paljon rakkautta.

Joskus tällaisia ”olin ensin sinkku ja sitten löysin pitkän etsinnän jälkeen kumppanin”-tarinoita värittää se oletus, että kumppanin löytäminen tarkoittaa ainutlaatuisen rakkauden löytämistä. Yhtäkkiä kaikki on toisin, elämä on vihdoinkin onnellista ja tunteet ovat ylimaallisia, eikä niitä voi verrata mihinkään edeltävään.

Musta kuitenkin tuntuu, että ihan samanlaista onnea, yhteenkuuluvuutta ja leimahtelua oon kokenut myös mun ystävien seurassa. Oon kirjoittanut paljon siitä, miltä musta tuntuu halata ystävää pitkään, kun me lähdetään omiin suuntiimme, millaista on pyöräillä yhdessä reiveistä kotiin tai miten ihania pitkät ja kiireettömät, yhdessä vietetyt lounaat ovat. Nyt voin vilpittömästi sanoa, ettei mikään niistä asioista tunnu vähempiarvoiselta siihen verrattuna, millaisia tunteita mä parisuhteessa koen.

Tunnen ihan samanlaista iloa auringonnousun, nachopellin, avatun skumppapullon, syleilyn, metsässä tanssimisen, kallioilla istumisen, yhteisen aamiaisen ja pitkän kävelyretken äärellä.

Enkä aio luopua mistään edellä mainituista asioista tai lopettaa niistä kirjoittamista, vaikka hengailisinkin puolet viikosta ihmisen kanssa, jonka en vielä vuosi sitten tiennyt olevan olemassa.

* * *

Edellisten vuosien aikana oon alkanut inhoamaan yhä enemmän romanttiseen rakkauteen liittyviä narratiiveja: parisuhdemarkkinoita, ”Miten voittaa tinderissä” -artikkeleita, kolmen päivän sääntöjä, emojien salakielen tulkitsemista, hyperkaupallisen, amerikkalaisen näkökulman ja evoluutiopsykologian soveltamista kaikkeen, alfauroksista ja tindermatchien määristä puhumista, etsimisestä ja löytämisestä puhumista, ohjeita siitä ettei pitäisi olla liian nirso, romanttisen rakkauden jalustalle asettamista ja katkeruutta ja epätoivoa joka tähän kaikkeen liittyy.

Joskus tuntui absurdilta ajatella, että kun raivaisin tieni näiden asioiden taakse, sieltä paljastuisi jotain kaunista, sellainen hetki, että kasaan lautaselle spagettia ja tomaattikastiketta ja ojennan lautasen pöytäni ääressä istuvan ihmisen eteen, ja toivon että se tykkää sekä musta että siitä ruoasta.

Niin kuitenkin tapahtui, enkä mä koe että se olisi mun oman toiminnan ansiota, että olisin tehnyt jotain ”oikein” verrattuna kaikkiin niihin edellisiin kertoihin, kun tein jotain ”väärin”.

Kaikki hyvät ja onnelliset asiat ovat musta vain seurausta siitä, että oon yrittänyt olla utelias, toiveikas, sinnikäs ja joskus rohkea, ja siitä, että oon saanut elämältä lahjoja.

Nyt oon viimeistellyt tätä postausta monta tuntia ja yrittänyt jo vaikka kuinka kauan keksiä, mitä sanoisin tässä lopussa. Kaikki kuulostaa liian suureelliselta.

Tänään oon viettänyt koko päivän kotona, lukenut joogafilosofiaa, vienyt vaatteita ompelijalle, kirjoittanut ja syönyt lounaaksi fetajuustokolmion. Kohta mä suljen läppärin, alan pilkkomaan munakoisoja illallista varten, ja mun tyttöystävä tulee tänne. Me leivotaan perunasämpylöitä, jos jaksetaan, ja syödään laskiaispullia.

Mun ikkunasta näkyy lumesta raskaita mäntyjä ja auringonlaskutaivas.

Ehkä tähän on parasta lopettaa, tässä päivässä on niin paljon kaikkea, joka saa mut tuntemaan, että vaikka olisin tehnyt kaiken väärin, juuri tänne olisin halunnut päästä.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //