Ohikiitäviä maisemia (ja fiiliksiä)

 

 

Istun bussissa tuntikausia ja katselen ohikiitävää maisemaa.
Kuivia oliivipuita, pellolla pälyileviä hevosia ja tummaa metsikköä. 

Typerä kasvimaski hiostaa naamaa. 

Olen viettänyt juuri kivan viikonlopun maaseudulla. Uinut pikkukylässä sijaitsevan hotellin uima-altaassa sata kertaa. Vaellellut pitkin pieniä tyhjiä katuja ja tervehtinyt kylän mummoja ja pappoja aamuisin (Bom dia) ja iltaisin (Boa tarde). Päivitellyt portugalilaista “palvelu”kulttuuria kunnes eräässä ravintolassa on niin kiva palvelu ja laskun jälkeen pöytään tuodaan iso kirsikkalikööripullo ja kaksi pientä lasia ja sanotaan että ottakaa tästä miten monta terveellistä shottia kun vaan tahdotte. 

Ja aiemmin samana iltana, juuri kun olen sanonut ystävälleni että portugalilaiset miehet ei flirttaile yhtään tarpeeksi, joku mies alkaa laulaa meille serenadia kadun toiselta puolelta. Kuu on muutamaa päivää vaille täysi pyörylä. Taivas on liukuvärjätty vaaleanpunaisella. 

 

AlentejoAlentejo

 

Lissabonissa kaikki sulkeutuu tämän kesän öinä hirveän aikaisin, täällä pikkukylissä sitä vastoin saa kahden euron viinilasillisia vielä puolenyön aikaan. Istumme baarissa sisällä, jukeboksi soittaa musiikkia, ohi kulkee ihmisiä oluet kädessä ja ystävä kaivaa esiin tupakka-askin. Vanha normaali tuntuu joltain vuosien takaiselta. Ja niin oudolta. 

Tänä kesänä kaikki on tuntunut vaan oudolta. 

Yleensä Lissabonin kesät ovat täynnä baarien ulkopuolella seisoskelua helteisinä öinä. Nyt ulkona alkoholin nauttimisesta voi saada viidensadan euron sakon. Puistojen porteille on naulattu kyltit kertomaan mitä kaikkea saa tehdä: no oikeastaan ei mitään. Helteisiä öitäkään ei ole vielä ollut, aina on joutunut kaivamaan laukun pohjalle mytätyn takin jossain vaiheessa.

Olen ollut rannoilla jonkin verran. Käynyt reissuissa: mennyt kartalla Lissabonista suoraa alas ja sitten pitkälle oikealle. Suunnitellut tulevia reissuja. Yrittänyt ajatella että tämä on nyt poikkeusaika, anna nyt itsellesi poikkausluvalla oikeus olla ihan niin vittuuntunut kaikkeen kun vain haluat, vaikka onkin kesä, paras aika vuodesta. 

 

 

Ja sitten samaan aikaan tämä koko vuosi on ollut ihan hirveän tärkeä learning curve. Ja koska olen puhunut vähemmän suomea kun koskaan ikinä, ajattelen nykyisin lähes kaikki sanat ensin englanniksi. 

Mä oon koko ajan niin amazed kuinka hyvin sä voitkaan puhua englantia,
sanoo kanadalainen ystäväni viikkoa aiemmin eräässä venäläisessä drinkkibaarissa (ah, tämä kosmopoliittinen elämäni!). Osaan jo just ja just sanoa ensin kiitos ja sitten alkaa vasta kertoa että no mutta enhän minä nyt niin hyvin. Jokin aikaa sitten samainen ystävä huomautti minulle siitä, kuinka kehuja voi myös opetella ottamaan vastaan. Hän oli joskus aikoinaan meidän tutustuessamme toisiimme sanonut minulle että ihoni on tosi hyvä johon olin kuulemma vastannut kertomalla että kaikilla suomalaisilla on kyllä hyvä iho. Niinkuin että ei tämä nyt millään tavalla ole oma saavutukseni, älä nyt vaan luule niin. 

Täysin oma saavutukseni on kyllä tämä ulkomaille rakennettu elämä.  Ja siitä saavutuksesta olen ihan hirveän ylpeä. Kun muuttaa vieraaseen maahan ja kulttuuriin, ei ole mitään valmiina: ei suhteita, ei apua, ei edes oikein tietoa siitä kuinka sitä elämää kannattaisi alkaa rakennella, koska vaikka kuinka lukisi näin muutat ulkomaille -oppaita, ei ne asiat koskaan niin mene.

Mihin maahan muuttaisit Portugalista jos lähtisit, ystävä kysyy sen maalaisviikonlopun vikalla aterialla kaapiessaan pastalautastaan tyhjäksi erään pienen italialaisen ravintolan terassilla. 

En mihinkään, vastaan samantien. 

 

Alentejo

 

Ulkomaille muuttaminen kun on kamalinta koskaan. Sanon nykyisin aina kaikille jotka kysyy jotain vinkkejä että älä tee sitä, se on oikeastaan ihan hirveetä. Tai tee jos olet joku maailman rohkein ja kestät hirveesti kaikkea. 

Ystävä katsoo minua suu auki. Niin mutta myös mahtavaa ja kato nyt elämää jonka olet rakentanut. 

Silti yhä useammin ajattelen silti että miksi helvetissä olen tehnyt tämän. Sitä olen ajatellut varsinkin tänä vuonna tosi paljon. Ei tietenkään niin että katuisin kaikkea, mutta kuinka helppoa onkaan niillä, jotka asuvat samassa maassa ystäviensä, perheensä, elämänsä ja kaiken tutun kanssa.

Kadehdin heitä usein. 

 

 

Kommentit (1)
  1. Samaistun. Ihanasti kirjoitettu. Miten kadehdinkaan sitä että toiset voivat tehdä yhdessä perheensä kanssa kaikkia arkisia asioita.

    Ulkomaille muuttaessa pitäisi saada joku varoitus, että voi tuskin enää koskaan olla 100-prosenttisen tyytyväinen (voi olla että sainkin, mutten kuunnellut). Täällä muualla asuessani kaipaan Suomen luontoa ja ystäviä niin että sattuu, mutta mitä mä Suomessakaan enää tekisin, palelisin pimeässä talvessa ja miettisin, miten helppoa elämä on muualla 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *