Suosikkikahvila (ja -sanonta)

Asuin Helsingissä kymmenen vuotta eikä minulla ollut siellä koskaan suosikkikahvilaa.

En tiedä miksi, sillä pidän kahviloista. Haaveilin koko varhaisnuoruuteni pikkukylässä sellaisesta kahvilaelämästä, jota kuvailtiin kirjoissa joita luin. Leivoksista vitriineissä ja siitä, miten voisin mennä kahvilaan lukemaan kokeisiin, sen sijaan että lukittauduin vanhempieni makuuhuoneeseen. Voisin tavata ystäviäni kahviloissa ja ehkä törmätä siellä poikaan, johon olin ihastunut koko yläasteen. Mutta lähimpään kahvilaan oli matkaa kuutisentoista kilometriä, eli haaveeni jäi vain… haaveeksi.

Kun sitten vuosia myöhemmin muutin Helsinkiin, ensimmäisen kotini vieressä oli ihana pikkukahvila. Kiva aamupala, sympaattinen sisustus ja vielä pyykkikonekin. Kävin siellä kerran pesemässä pyykkiä ja join koneen pyöriessä kaksi kuppia teetä ja piirsin hermostuneena muistikirjaani. En osannut vain olla, jossain julkisella paikalla yksin.

Sittemmin muutin toiselle puolelle kaupunkia, taas kivan kahvilan läheisyyteen. Helsingissä kun kahvilakulttuuria kuitenkin on ihan kiitettävästi. Oh, tuonne menen yksin aamupalalle joskus, mietin.

Niin, mietin, vuosikausia. En mennyt kertaakaan. Joskus hain sieltä take-away-kahvin, useimmiten vain kävelin ohitse ja ajattelin: yksi kivoimmista paikoista Helsingissä. Hukkaan menee.

Käyn kyllä kahviloissa ystävien kanssa. Mutta miksen osaa käydä kahviloissa yksin?

Kirjoitan ja piirrän paljon. Molempia voin tehdä ihan hyvin ilman hiljaisuutta ja omaa keittiönpöytää. Kannan usein mukanani muistikirjoja ja kyniä, mutta ani harvoin piirrän esimerkiksi kahvilan pöydässä. Miksi? Sitä en tiedä. Läppäriä voi myös aika helposti kantaa mukana, jos haluaa kirjoittaa muuallakin kuin kotona.

Uudessa elämässä otin tavoitteeksi alkaa kahvilaihmiseksi. Helppoa se ei ollut.

Ensin yritin mennä niihin kahviloihin, jossa pelkät paikalliset papat käyvät. Ei ollut wifiä eikä usein myöskään sellainen olo, että tänne jään kirjoittelemaan tarinoita. Liian kaukanakaan kahvila ei saisi olla, koska viisi vuotta vanhaa macbookkiani en jaksa helteessä kannella viittä kilometriä.

Kesti melkein kaksi kuukautta löytää se suosikkikahvila. Se, jonka vitriinissä on ehkä kaupungin ihanin cupcake –tarjonta, listalla ainakin kahdeksaa eri teetä, yksi ihana vuohenjuustoleipä ja terveysmehuja kolmella eurolla. Ja se sisustus, se on myös juuri oikea: kukkia pikkumaljakoissa, sekaisin designtuoleja ja vanhoja nahkaisia, muutama tyynyjen kuormittama sohva, ilmastointi ja hyvät soittolistat. Niin ja roséviinilasillinen halvemmalla kuin mehu. Tietty.

Bonuksena myös katunäkymä, jota pitkin koko kaupungin hipsterit kävelevät kangaskassit olallaan. Ehkä kulmilla on joku mainostoimisto?

Kirjoitankin tätä juuri nyt kyseisessä kahvilassa ja nostan itselleni anananas-selleri-mitä lie ihmeaineita sisältävän mehun. Lissabon -bucket listiltä kun nyt voin ruksia yhden asian hittoon:

Minulla on nykyisin suosikkikahvila.

Kippis! Hyvä minä!

(Fun fact: eräs portugalilainen mies olutlaseja kilistäessämme halusi tietää mitä cheers on suomeksi. Kippis, opetin hänelle. Kip pisss. Keeep iiiis, mies toisti. Kiiiip is real, sanotteko aina niin?

No tuosta lähtien olen sanonut.)

—–

Finally found my favorite coffee place in Lisbon.