Ne sanat joita en saanut sanotuksi

Kerro ihan kaikki,

se sanoo, tilaa listalta suosikkiannokseni ja pullollisen sitä parasta viiniä. Sitten nojaa taaksepäin tuolissaan ja hymyilee minulle. Emme ole nähneet yli kahteen viikkoon, jonka aikana en ole miettinyt häntä yhtään. Enpä varmaan.  

Unohdan saman tien, että minun piti tällä kertaa taas kysyä mikä tämän suhteen tila oikein on ja miksi me välttelemme siitä puhumista edelleen.

Kävelemme tihkusateessa ravintolaan, koukkaamme niin monen sivukujan kautta pimeässä illassa että olen aivan eksyksissä. Yleensä olen hyvin itsenäinen nainen, mutta täällä tykkään siitä että joku joka tuntee kaupungin läpikotaisin, vie minua suosikkipaikkoihinsa.

Kaadan viiniä laseihin ja kerron kaiken siitä, millaista oli Suomessa. Sen, miten ihanaa oli nähdä kaikkia ja miten kuitenkin tosi outoa samalla ja että tuli sellainen olo, etten vielä haluaisi palata. Mikä onkin hyvä.

Kerron ihan kaiken kaikesta, vaikka uusi suunnitelmani oli olla salaperäinen mysteerinainen.

Katselen sitä, kun se leikkaa kalastaan siivuja minulle ja ojentaa ne pöydän yli. Toisilla treffeillämme mies totesi Being romantic is probably not that popular in Finland, kun tartuin sormin juustoon jota hän yritti syöttää minulle haarukallaan. No joo.

Kun viinipullo on tyhjä, tilaamme vielä juustokakkua. Kaksi pääruokaa, pullo viiniä ja se kakkupala, reilusti alle kolmekymppiä. Minä tosin en saa maksaa omaa osuuttani, joten johdatan miehen sateessa kulman takana olevaan baariin ja ostan sieltä kaksi lasillista viiniä.

Baari on ihana, tallennan sen koordinaatit puhelimeeni tulevaisuutta varten. Istumme upottavalla vanhalla sohvalla ja olen jälleen täysin unohtanut sen, miksi vihasinkaan miestä välillä. Tiedätkö, mulle tunteista puhuminen on maailman vaikeinta, yritän sanoa.  Otetaanko toiset, kuulen itseni sanovan sen sijaan.

Kadunkulmassa mies suutelee minua kymmenen minuuttia. Tai tunnin, ei mitään tietoa.

Haluan hänet kotiini, Marimekkolakanoihini ja elämääni, mutta en jotenkin pysty sanomaan sitä. Kaiken tämän vaikeilun jälkeen en vain enään saa sanoja suustani.

Menen yksin kotiin, juon kolme lasillista vettä ja seuraavana aamuna havahdun kamalaan remonttipaukkeeseen. Juuri kun kolmoskerroksen äänekäs kaksi ja puoli kuukautta kestänyt remontti on hiljentynyt, rappukäytävään on ilmestynyt uusi lappu: Remontoimme asuntoamme 2. kerroksessa, kesto seuraavat kaksi kuukautta.  

Heihei rauhallliset aamut, kotona hengailu

ja kaikki selväjärkiset ajatukset,

mistään

koskaan.

Laitan korvatulpat ja tyynyn pään päälle ja kiroan:

Mikään ei ikinä muutu.

—-

I hate feelings.