Kukkumistaipumus
On asioista, joissa olen ihan surkea. Ja sitten niitä joissa olen tosi hyvä.
Valvomisessa olen aina ollut ihan erityisen hyvä. Kun olin seitsemäntoistavuotiaana festareilla, en nukkunut kahteen päivään ollenkaan. (Sen jälkeen tosin nukuin 20 tuntia putkeen, yhdellä vessakäynnillä).
Asuessani vielä kotona, äitini kielsi minua keittämästä teetä keittiössä viideltä aamulla, koska muu perhe ei halua herätä niin aikaisin. Minä kun en siihen aikaan ollut vielä edes mennyt nukkumaan. Yksi parhaita teinimuistojani on se, kun katsoin kerran koko yön Woodstock –dokumentteja, jotka lähetettiin aikavälillä iltayhdeksän aamuyhdeksän.
Valvomisessa on aina ollut jotain kiehtovaa.
Kukkumistaipumukseeni vaikuttaa myös se, että olen aika harvoin väsynyt: yleensä vain silloin, kun herätyskelloni soi. Sitä kestää yleensä vartin. Silloin kun olin töissä, sain usein iltapäiväkooman, mutta syytän siitä lähinnä työpöytäni paperikasojen alle piilotettua suklaalevyä.
Iltaisin minua ei väsytä juuri koskaan. En muista lähteneeni ikinä baarista siksi aiemmin kotiin, että olisin väsynyt. Tykkään vielä tässäkin iässä jatkoista: kello neljä on ihan hyvä aika lähteä vielä muualle jatkamaan juhlia. Varsinkin kesäaikaan aamukahdeksainen kotiinpaluu auringonpaisteessa on vaan mahtavaa.
Kun hemoglobiini teki äkkidroppauksen viime keväänä, en ollut tuntenut itseäni erityisen väsyneeksi silloinkaan. Lääkäri ei tätä uskonut. ”Ei aina tarvitse yrittää olla niin vahva ja pirteä, saa sanoa jos on väsynyt”. Mutta en erityisemmin ollut.
En tiedä mistä luontainen haluni valvomiseen on peräisin. Olin vuosikausia normaalissa 9-17 työssä, mutta sekään ei saanut minua normirytmin kannattajaksi. Nykyiseen elämänrytmiini kukkuminen sopii erityisen hyvin. Tuntini yliopistolla sijoittuvat päivisin 13-20 välille, eli voin valvoa öisin ja nukkua aamuisin. Normaali rytmini nykyisin on se, että menen nukkumaan kahden maissa ja herään puoli yhdeksän aikoihin. Tulen arkena toimeen aika vähillä yöunilla, mutta viikonloppuisin tosin nukun usein edelleen 12 tuntia putkeen, ihan kuin teininä.
Tuntuu myös vahvasti siltä, että aivoni toimivat paremmin yöaikaan. Päivällä en saa välttämättä asioita hoidettua ja varsinkaan niitä luovempia pulmia ratkaistua. Mutta iltakymmenen ja kolmen välillä on sellainen hyvä flow tehdä asioita. Kirjoitan lähes kaikki blogitekstini puolen yön jälkeen ja silloin vielä kun omistin ompelukoneen, surruutin sitä surutta kerrostalossa vielä kahden aikaan yöllä.
Tähän maahan kukkumisrytmini sopii myös hyvin. Joo, mun pitää olla 9.30 töissä huomenna, ei tarkoita täällä sitä että on oltava kotona kymmeneltä illalla. Ihmiset käyvät täällä ulkona arkisin. Keskiviikkona voi mennä illalliselle yhdeksältä, juoda puoliksi pullon viiniä ja käydä sen jälkeen vielä muutamilla drinkeilläkin. Ajattelutapa on vähän sellainen että no jos huomenna väsyttää, juon sitten pari espressoa enemmän, who cares.
Luokkani Facebook –ryhmässä on myös aina auttavia käsiä tarjolla siinä yhden aikaan yöllä, kun en löydä esimerkiksi portugalin kielisestä koulun sähköisestä järjestelmästä arvosanojani. Ihmiset valvovat täällä yksinkertaisesti pidempään. Varmasti väsymyksen aste riippu paljolti myös olosuhteista. Kun on enemmän valoa, ei väsytä niin paljon, senhän huomaa Suomessakin joka ikinen kevät. Viime kesänä olin täällä myös festareilla, jossa suosikkiartistini keikka alkoi kello 3.30. Mikäs siinä. Sinä yönä kävelin vielä 6 kilometriä kotiin, kello seitsemältä aamulla. Hullu (ja kärsimätön taksinjonottaja) kun olen.
Onko muita, joista valvomisessa on vielä aikuisenakin jotenkin jännää hohtoa?
Kukkuminen on suomen kielen sanana mahtava, kunhan sitä ei sekoita erääseen toiseen termiin. Muistan edelleen hyvin elävästi kuinka kiskaisin aamuteeni väärään kurkkuun kun erään poikaystäväni äiti kysyi meiltä aamupalapöydässä kirkkain silmin:
Mihinkäs asti te kuksitte viime yönä?
—-
Staying up as late is possible is always the best.