Kahdeksan kansallisuuden illallinen
Kun luokallamme olevat vaihto-opiskelijat ovat täällä viimeisiä viikkojaan, järjestämme monikulttuurisen illallisen. Jokaisen on tarkoitus tuoda ruokaa kotimaastaan. Viikkoa ennen kyseistä iltaa, alan vähän panikoida: kaikki Suomen perinneruuat ovat ensinnäkin aika rumia, myös vähän mauttomia ja en oikeastaan osaa tehdä niistä mitään.
Eräänä tammikuisena keskiviikkoiltana katamme sitten pitkään pöytään korvapuusteja, ruisnappeja tuorejuustolla ja salmiakkisuklaata (no minä tietysti), apfelstrudelia (se taiteellinen tyttö Itävallasta) falafeliä (very traditional Austrian food), brigadeiroja (Brasilia, vielä me tapaamme livenä joku päivä), Bacalhauta (portugalilaisten vähän ylihehkuttama kansallisruoka), Flammkuchenia (se hiljainen poika Saksasta), patonkia ja juustoja, lisää Itävaltalaista perinneruokaa: perunasalaattia.
Kun etukäteen kokkaustaidoillaan ylpeillyt italialainen on tunnin myöhässä, hänet herätetään puhelinsoitolla. Pasta Carbonara valmistuu siihen aikaan kun olemme jo siirtyneet jälkiruokiin. Slovenialainen pariskunta keittää isossa kattilassa oudon näköisiä taikinanyyttejä, jotka sisältävät jotain makeaa. Kysyn niiden nimeä viidesti, mutta kieli on vielä portugaliakin oudompaa.
On myös erikoista että kenelläkään ei tunnu olevan (kahta kasvissyöjää lukuunottamatta) mitään ruoka-ainerajoituksia. Kukaan ei mainitse sanallakaan maidottomia, gluteenittomia tai sokerittomia asioita. Kaikki syövät kaikkea, minä jätän lihaa sisältävät asiat vähin äänin väliin. Ihmetyksekseni tuorejuustolla täytetyt ruisnapit ovat ehkä illan suurin hitti.
Tyhjennämme varmaankin kymmenen pullollista vinho verdeä ennenkuin osa siirtyy valkoviiniin. Joudun kertomaan myös tarinan siitä, miksi en voi juoda valkoviiniä: siihen kuuluu teini-ikäinen Saara ja valkoviinitonkka, jonka kyljessä luki Huttunen. Itävaltalaisen tytön mielestä portugalilainen rommi ei ole tarpeeksi vahvaa, onhan siinä prosentteja vain 40. Hän laittaa sitä kuitenkin omenapiirakkaansa.
International dinnerimme sijaitsee portugalilais-brasilialaisessa taloudessa. Hulppean sisustuksen lisäksi heillä on kaksi pörröistä koiraa, joista vanhempi on nimetty Nico Rosbergin mukaan. Nuorempi koira on vielä niin pieni, ettei sillä ole edes nimeä. Ehdottelen listaa suomalaisista poikien nimistä: Kalle, Pekka, Kyösti, Jaakko, Janne… mutta kukaan ei suostu uskomaan että Pekka on poikien nimi eikä lista muutenkaan vakuuta. Seuraavana päivänä saan viestin portugalilaiselta luokkakaveriltani: Salmiakkisuklaalevyn jämät pelastivat krapula-aamuni. Voisitkohan tuoda sitä mulle Suomesta? Brasilialainen tyttö luokaltani on myös koko syksyn tivannut minulta, mitä valokynää käytän, koska näytän kuulemma maanantaisin ihmeellisen freesiltä, vaikka kerronkin tarinoita viinin litkimisestä myöhäiseen yöhön asti. Seuraavan Suomen reissun ostoslistalle siis myös täälläkin hehkuttamani MsChicin valokynä.
Loppuillasta keskustelu kääntyy siihen, mitä kukin tulee kaipaamaan Lissabonista. Wieniin palaaminen tuntuu kuulemma kamalalta, koska Lissabonin jälkeen siellä on vaan so depressingly ugly. Halpaa viiniä, ilmastoa ja yleistä Lissabon-asennetta epäilevät kaikki eniten kaipaavansa. Lasken päässäni että minulla on vielä 19 kuukautta Lissabonia edessäni. Ajatus viimeisestä illasta täällä tuntuu kuitenkin nyt jo hyvin epätodellisen oudolta asialta. Päätän haudata ajatuksen sinne pimeään aivolohkoon, jossa ovat muutkin sellaiset asiat, joita en osaa käsitellä. (Portugalin prepositiot ja erään ihanan miehen inhottava käytös, muun muassa).
Yhdeltä yöllä nappaan yhden korvapuustin minigrip-pussiin ja taksin Cais do Sodréen. Tapaan suosikki-portugalilaiseni hämyisessä baarissa. Hän tilaa oluet, minä kaivan rikospaikalta todisteeksi otetun näköisen pullapussin laukustani. Neljään asti puhumme kaikista jutuista joita olemme viime aikoina tehneet, koska emme ole nähneet aikoihin.
On kyllä ihan huippua että ollaan tutustuttu, mies sanoo ja pyyhkii pullan murusia parrastaan. En voisi olla enempää samaa mieltä.
Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana olen tutustunut ihmisiin muun muassa näistä maista: Itävalta, Saksa, Slovenia, Portugali, Ranska, Puola, Englanti, Italia, Brasilia, Israel, Sveitsi ja Liettua. Ennen kaikkea tuntuu siltä että olen samalla tutustunut myös yhteen suomalaiseen ihan uudella tavalla. Itseeni siis.
Kun asuin vielä Helsingissä, tuntui että elämäni ja pääni olivat pienen Etelä-Helsinkikuplan sisällä. Jotenkin virkistävää on elää välilllä ihan toisenlaisessa elämässä. Toisenlaisessa kuplassa.
—-
We had a multicultural dinner party, which was really nice experience.