Entinen (materialistinen) elämäni

 

 

Eräänä yönä istuin ikkunalaudallani, ikkunat auki lämpimään syysyöhön. Katsoin kuin naapurinpoika päästi koiransa puistoon vapaaksi. Joku toinen tyyppi istui penkillä puhelin kädessä. Ikkunalaudallani minäkin tietysti pitelin kädessäni samaa kapistusta.

Ja sitten painelin tosi monta kertaa unfollow –nappulaa.

Olen viime aikoina lopettanut noin kahdensadan instatilin seuraamisen. Sellaisten, jossa on tosi kauniita ihmisiä, joita en oikeasti tunne, mielettömiä mietelauseita, hienoja ruokakuvia, matkahehkutuksia, bileitä, huikeita asuntoja, joissa on jatkuvasti uusia tavaroita.

Klikkailin ne kaikki näkymättömiin, pois silmistä, pois mielestä. Unfollow, unfollow, unfollow.

Samana päivänä istuin kahvilla erään naisen kanssa, joka kertoi olleensa hienoissa bileissä, joissa kaikki näyttivät ihan samalta kalliine kenkineen ja uudet puhelimet kädessään. 

Kun he kertoivat mille kaikille brändeille olivat suunnitelleet mitäkin, teki mieli sanoa että joo, tiedän, ne on kaikki sun portfoliossa. Mun teki ennemmin mieli sanoa, että kerro onko sulla ollut uralla sellaisia hetkiä, että mistään ei tule mitään ja oon ihan paska, hän jatkoi.

Nyökyttelin kahvikuppini takana posket punaisina. NO JUST NIIN!

 

 

Entisessä elämässäni kuvittelin että teen makuun vaikuttaa se, minkä merkkisestä kupista sitä juo. Ja että kolmensadan euron talvitakin ostaminen on ihan normaalia.

Pidin ihan perusasiana sitä, että yksien rentojen illalliskutsujen järjestämiseen tarvitaan neljäkymmentäviisi facebook-viestiä, koska kaikilla on niin paljon asioita joita hei eivät voi tai ainoastaan voivat syödä.
Ja että itse voin juoda vain ja ainoastaan luomuviinejä ja siihen kauniiseen pakkaukseen pakattua kauramaitoa. Ja ne teet joita join hienoista kupeistani, no ne tilasin suoraa Pariisista. 

Kuvittelin että hiukseni ovat niin suurenmoiset että vain kaupungin halutuin kampaaja voi niitä raidoittaa. Ja että minä olen hieno ihminen siksi, että minulla on hieno ammatillinen titteli.

Istuin iltoja kalliissa trendiravintoloissa, söin kaksikymmentä euroa maksavaa lehtikaalisalaattia ja mietin aina pitäisikö siirtyä syömään raakakakkuja, koska kaikki muutkin. Usein kirpaisi vähän ostaa sellainen kahdeksan euron viinilasillinen tai kahdentoista euron mojito, mutta tein sitä silti. Kävin myös suunnilleen kerran viikossa jossain kissanristiäisissä syömässä ilmaisia cocktailpaloja ja valitin aina, jos niiden jälkeen ei tarjoiltu jälkiruokapaloja. 

Sanoin usein lähteväni baarista viimeiseen ratikkaan, mutta menin aina taksilla. Koska öisessä ratikassa oli vähän epämukavaa.

 

 

Ajattelin, että on ihan normaalia että tavallisella ihmisellä on Instagram –strategia. Suunnittelin ostavani kirjahyllyyni sellaisen viidenkymmenen euron tuoksukynttilän mitä muillakin oli. Koko ajan piti hankkia uusia juttuja, vaikka muka olinkin kovin kulutuskriittinen. 

Asunnossani oli valkoinen lautalattia ja keittiön seinässä String-hylly, johon olin asetellut ne kaikki Marimekon kipot ja kupit, jotka ovat kaikilla muillakin. 

Mietin asunnon ostamista ja remontoimista, Smegin jääkaappeja ja tapetteja. Joka vuosi oli päästävä kaksi kertaa ulkomaille ollakseen onnellinen ja reissussa ajattelin aina: nyt saan tuhlata, tätä varten on tehty töitä. 

Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt millaisessa todellisuudessa elelin.

Siitä voisin käyttää vaikka nimitystä Etelä-Helsinkikupla. Tai hyvin toimeentulevan kupla.
Tai sitten vaan: entinen elämäni. 

 

 

Toisaalta:

nyt elelen toisenlaisessa kuplassa. On ihanaa olla ulkomailla kun on lähes aina lämmintä. Asun kivalla alueella, jossa voin juoda joka aamu aamukahvini ulkona ja iltaviinini myös. Todellisuudessa asuinalueeni on tuplannut vuokratasonsa kahdessa vuodessa ja voin asustella täällä vaan siksi, että olen valmis luopumaan monista mukavuuksista. Minulle, edelleen hyväosaiselle, mukavuuksista luopuminen tosin tarkoittaa vähän eri asiaa kuin monelle muulle tässä maailmassa: elän ilman uunia ja pyykkikonetta pienessä asunnossa. 

Monelle täällä asuvalle ne alle kahden euron viinilasit eivät olekaan älyttömän halpoja. Jos tienaa reilusti alle tonnin kuussa bruttona, ei sillä oikein elellä lapsiperhearkea. Sillä elelee juuri ja juuri yksi ihminen. 

Minulla on opiskelupaikka ja vähän freelancer-töitä, mutta minulla on myös paljon vapaa-aikaa. Ja niitä töitä voin istuskella tekemässä kivoissa kahviloissa, eikä tarvitse istua jossain toimistossa yhdeksää tuntia päivässä. Joka kuukausi kotimaani muistaa minua myös tsemppirahalla siitä, että jaksan edelleen opiskella. Sitä en usein viitsi sanoa ääneen täällä. 

 

 

Tämän puolentoista vuoden aikana olen oppinut monta asiaa, lähinnä itsestäni. Olin ennen todella materialisti. Selittelin sitä aina sillä, että olen visuaalinen, tykkään kaikesta nätistä. Joo, ihan totta, mutta ihminen voi elää myös muuten kuin designesineiden ympäröimänä. Omilla rahoillaan jokainen saa tietysti tehdä mitä haluaa, mutta oma materialistinen ja tuhlaileva elämäntyylini tuntuu nyt jotenkin tosi kaukaiselta. 

Asun tällä hetkellä todella pienessä asunnossa. Minulta puuttuu yllämainittujen mukavuuksien lisäksi muutakin: omistan yhden syvän lautasen ja yhden matalan. Minulla ei ole ovea vessassa ja kirjoitan tätä postausta istuen viiden euron muovituolilla. 

Voisin kuitenkin nyt sanoa sellaisen totuuden, etten muista milloin olisin ollut elämääni tyytyväisempi. Ihanaa ei nytkään ole aina ja koko ajan, muttei se johdu designtuolien puutteesta, se johtuu ihan normaalista elämästä. Kauniiden tavaroiden omistaminen on toki kivaa, mutta ihminen tulee näemmä hyvin toimeen myös ilman niitä. Tietysti voisin ostaa nyt muutaman lautasen lisää, mutta yhtäkkiä se ei tunnu ollenkaan oleelliselta hankinnalta. Ei ole myöskään kovin oleellista omistaa niin paljon vaatteita, että voi pukeutua joka ikinen päivä erilaiseen asuun. 

Muistan kun vuosikausia sitten eräs kaverini oli sanonut yhteiselle tutullemme, että minulle tekisi hyvää olla jonkin aikaa työttömänä, koska minusta on tullut niin materialisti. Silloin olin syvästi loukkaantunut, mutta nyt tajuan: 

Oikeassa oli. 

 

—-

 

Moving to a foreign country and being away from all my nice things has taught me that I used to be very very materialistic. Nowadays I realize that surrounding yourself with pretty things doesn´t necessarily make you happy. 

That´s a good lesson.