Uskaltamisesta (ja juustotoasteista)

 

 

Mitä sää otat,

tyttö kysyy minulta kun istun pöytään. Punaviiniä, vastaan ja esittelen itseni. Me ollaan Nykistä, mutta ollaan asuttu Meksikossa vuosikausia ja nyt täällä, hän sanoo. Käy ilmi, että olemme lähes naapureita, joten sovimme jo aurinkoisen päivän lounastreffejä läheisen ranskalaiskahvilan terassille ekan vartin aikana.

Elämääni on ilmestynyt yhtäkkiä paljon uusia ihmisiä ja siitä voi olla vain yhtä mieltä:

Helvetin virkistävää.

Olemme istuneet siinä samassa baaripöydässä useasti viimeaikoina. En voi yhtäkkiä olla vertaamatta elämääni jenkkisarjoihin, joissa aina on oma booth tai vakkaripöytä (Miten niin olen katsonut liikaa Frendejä ja HIMYM:iä?). Kun elää elämäänsä yhtäkkiä kokonaan englanniksi, välillä tuntuukin siltä, että olisi sitcom-sarjassa uutena päähenkilönä. Se tyttö, jolla on tukka kampaamatta aika usein, mutta joka vastaa lähes aina viestiketjuun: I could use a drink.

Musta te näyttäisitte siltä että voisitte olla Wes Andersonin leffan pääpari, sanon ystävälleni, joka kertoo olevansa salaa ihastunut laihaan komeaan baarimikkoon, joka kantaa viinilasillisia pöytäämme. Kun tilaa juustotastin, se tuodaan juhlallisesti koristeellisen tarjoilukuvun alla. (Olen syönyt viimeisen puolentoista vuoden aikana varmaan sata juustotastia, se kun on lähes aina baareissa ainoa vegeruoka). Mutta kuuma valuva juusto ja punaviini vaan on niin klassisen hyvä yhdistelmä, varsinkin kaatosateisena kylmänä perjantaiyönä.

 

 

Elämäni on ollut viimeaikoina välillä niin ihanaa, että on täytynyt mennä baarin vessaan katsomana itseään peilistä ja sanomaan itselleen: Kato nyt, näin kivaa voi olla. Ja sitten taas välillä sellaista, että olen mennyt yksin lukemaan kirjaa katukahvilaan ja alkanut vahingossa itkeä ja huolestunut tarjoilijapoika on kysynyt, oliko kahvissa jotain vikaa.

Tämän väliaikaisen elämän väliaikaisuus ja rajallisuus, uudet ihmiset ja vanhojen kaipaaminen, jatkuva epämukavuusaluella hiihtely ja jotenkin niin älyttömän vaihtelevat mielialat ovat välillä jopa vähän pelottavia.

Ja sitten kuitenkin nautin niistä ihan hulluna.

Mikään ei ole tylsempää kuin tylsä ja tavallinen, no ei tässä mitään –elämä. Paitsi sitten kun sattuu jotain ja kaipaa sitä tavallista no ei tässä mitään –elämää. Niin se menee, olen kokenut sen sata kertaa. Tyytymättömyyden määrä kun elämässä on aika vakio, sen kohteet vaan vaihtelevat.

Sinä iltana kävelen baarin vessasta takaisin pöytään, sanon ihmisille että on ihana tuntea heidät ja kun kippistän viinilasillisellani, kippistän oikeastaan itselleni.

Niin, huomaatko, elämäänsä voi muuttaa vähän. Muistatko kun ujostelit englannin puhumista, hiusten pitämistä tällalailla, vähän erikoisesti pukeutumista, suoraan puhumista, uusien ihmisten kanssa ystävystymistä, ulkomaille muuttamista. Muistatko kun joskus arastelit pyytää uusia tuttavia kahville, kun ajattelit että entä jos ne sanookin ei tai jos ne sanoo joo ja sitten ei olekaan mitään puhumista siellä kahvilla. 

Ja sitten vaan uskalsit ne kaikki. Ja uskalsit uskoa että pienten juttujen uskaltaminen vie isompien äärelle. Ei aina, mutta aina joskus. 

Kippis ja kiitos. Ihan hyvin sä vedät. 

(Ja vaikka tuntuu, että olen kirjoittanut tämän blogipostauksen uusien asioiden uskaltamisesta jo viisitoista kertaa, teen sen silti taas. Jos vaikka joku ajattelisi, että hitto tänään uskallan pyytää vaikka jotain puolituttua perjantaiviinille).

 

—-

 

Living abroad is a crazy rollercoaster of feelings. Or maybe it´s just me.