What´s your number?

 

 

Viime kesänä tapasin erään kivanoloisen portugalilaisen miehen.

Joimme ensin olutta eräällä näköalapaikalla, sitten menimme pieneen afrikkalaisravintolaan illalliselle. Seuraavan parin viikon aikana kävimme rannalla, baareissa, illallisilla ja skootteriajeluilla. Eräänä iltana istuin miehen kotisohvalla ja katselin kun se laittoi ruokaa. Kädessäni iso lasi viiniä ja suuressa tauluteeveessä joku Sinkkuelämän vanhoista hyvistä kausista portugalinkielisin tekstein.

Oli aika kivaa.

(En omista teeveetä, eikä HBO toimi täällä, joten Sinkkuelämää -maratoonikaipaus on jatkuva).

Seuraavana päivänä makasin aurinkovarjon alla rannalla. Mies sääti musiikkia kannettavista kaiuttimista.

Vihaan sellaisia artisteja, jotka tekee musiikkia vaan rahan takia, se sanoi yhtäkkiä.

Mmmm, vastasin. Olin juuri sulkenut silmäni, enkä olisi jaksanut alkaa puhua musiikista. Se on ehkä vähiten mieluisa puheenaiheeni ihmisten kanssa nykyisin. Kukin kuunnelkoon ihan mitä lystää, en jaksa enää arvottaa ihmisiä sen mukaan.

Avasin silmät ja mutisin jotain epämääräistä. Ai että rahan takia, no aika moni sellainen jonka ammatti se on, niin varmaan tekee osittain rahan takia. NIIN KUIN BEYONCE, mies sanoi. Voihan nyt jeesus, pakko tässä on nousta ylös ja puhua aiheesta.

Blaah.

Puolustin Beyonceta ja tuijottelin merelle. Kun sillä nyt varmaan on jo muutenkin tarpeeksi sitä rahaa ja sitä paitsi sen sanoitukset on hyväksi nuorille naisille ja miksei vanhemmillekin. Ootko ikinä kuunnellut mistä sen biiseissä lauletaan? Ei mennyt jakeluun.

Seuraavalla viikolla eräänä yönä mies suuteli minua. Sitä ennen hän sytytti kynttilöitä ja tietysti minun oli pakko vinoilla että mikä hitto siinä on että kaikki portugalilaiset miehet ovat aina sytyttelemässä kynttilöitä tällä kriittisellä hetkellä.  

Kuinka monen portugalilaisen miehen kanssa olen ollut kynttilöiden sytyttelytilanteessa, mies alkoi sitten tivaamaan. Eli siis harrastanut seksiä. No, hmm, laskin siinä sitten. No ei niitä nyt kovin montaa ole, ehkä neljä, viisi. Hmm, viisi.

Vartin päästä olinkin sitten jo ihan raivoissani. Jaa että mitähän se sulle oikeestaan kuuluukaan ja kiitos vaan, en tarvitse sun hyväksyntää tälle asialle. Ja viisi, miten viisi miestä nyt on niin kovin paljon? Kuka sen määrittelee? Minä? Et muuten ainakaan sinä.

Tiedän, olen helposti hermostuva. Mutta joskus se on vaan tarpeen.

 

Hetki sitten katsoin tämän (klassikko)leffan, jossa sivutaan vähän samoja aiheita. Se ei ole uusi, se on 90-luvulta, mutta se oli varsin virkistävää katsottavaa. Muistan katsoneeni leffan joskus teininä, mutten muistanut sen olevan oikeasti hyvä. Ehkä teininä leffan viesti meni myös vähän ohi.

Nyt ei.

 

 

Syy tälle postaukselle: On vuosi 2017. Olin missä tahansa maassa, Suomessa tai konservatiivisemmassa Portugalissa, minä en ala kaunistelemaan seksikumppanieni määrää. Jos jollakin on sen kanssa ongelma, se on hänen ongelmansa, ei minun.

Minua on turha määritellä sen mukaan, kuinka monen ihmisen kanssa olen harrastanut seksiä. Se kun ei kerro minusta yhtään mitään.

 

—-

Ja sitä miestä. En tavannut enää tuon illan jälkeen. Toivotaan että juippi oppi jotain.

 

—-