Asuja ja asioita, jotka jäivät mieleen

 

 

Muistan miehen, joka joi kanssani kuusi tuntia viiniä katsomatta kertaakaan puhelintaan. Minä katson puhelintani kerran, sitten tajusin että tänä iltana haluan katsella jotain aivan muuta. Minulla oli roosan värinen trikoomekko, joka päällä tunnen oloni aina erityisen hyväksi ja kengät, joita en käyttäisi Suomessa, koska ne ovat rikki, mutta jotka jalassa kävelen usein liukkaita katukivetyksiä ja ajattelen: näillä mennään vielä.

Muistan aina mitä minulla on ollut päällä minäkin iltana.
Kun tapasin ensimmäisen poikaystäväni yhdeksänkymmentäluvulla, olin pukeutunut sekä mekkoon että farkkuihin. Koska silloin vaan pukeuduttiin niin. Muistan lukioajoilta sellaisen paidan, jonka ostin viidelläkymmenellä pennillä kirpparilta ja jonka rintamuksessa luki pienellä fontilla Happy days. Lukiovuodet eivät olleet niitä onnellisimpia elämässäni, vai olivatko? Muistan yksittäisiä asuja, hetkiä ja salaa alaikäisenä juotuja viinilasillisia erään baarin yläkerrassa, mutten juuri muuta. Tai muistan paljonkin: muistan sen pian siintävän vapauden tunteen ja ajatuksen siitä, että tässä voin päättää millainen aikuiselämä minulla sitten joskus onkaan.

Tietenkään se elämä ei mennyt yhtään niin kuin olin suunnitellut.

Ja miltä tuntui ensimmäisen kerran rakastua ja nukkua jonkun vieressä lähes joka yö ja yhtäkkiä tajuta että onko teininä siksi niin kummallinen olo koko ajan kun ei ole enää lapsi ja ole koko ajan jonkun sylissä ja läheisyydessä ja sitten kun yhtäkkiä onkin ja voi heivata kaiken sen kalvavan epävarmuuden nurkkaan ja olla vaan jonkun lähellä. 

(Ja sitten särkeä sydämensä ja saada sen epävarmuuden taas takaisin).

Kun tapasin erään toisen miehen, olin pukeutunut mekkoon, josta pitkään käytin nimitystä flaksimekko. Olin ommellut sen itse, eräänä keväisenä iltana istuessani valkoisella lautalattialla, levittäen kaikki kankaat ympäri olohuonetta ja suunnittelemassa sitä, mitä missäkin uudessa mekossani kokisin sinä kesänä. Ompelin jossain vaiheessa koko ajan, usein siinä vaiheessa kun piti olla jo etkoilla jossain, olin usein vielä kiinni ompelukoneessa ja taisin joskus lähteä ulos puolivalmis tekele päällänikin.

Ja yhtäkkiä muistan kuinka kamalasti kaipaankaan etkoja valoisina kevätiltoina. 

 

 

Sinä kesänä en kokenut juuri mitään missään niissä mekoissa. Irtisanouduin työpaikasta jossa ahdisti olla, söin jäätelöä ja join kuohuviiniä viimeisen työpäivän iltana ja koko aikuisuus pelotti taas vähän. Myöhemmin sinä syksynä tapasin erään ihan toisen tyypin siinä mekossa ja sitten vuosia myöhemmin kun tipautin sen kierrätyslaatikkoon, mieleeni syöksähti yhtäkkiä takaisin kaikki ne tunnetilat.

Se kun se sanoi ettei ole koskaan tuntenut samalla lailla. Se miten tapailimme salaa vaikka kuinka kauan, ettei kukaan saisi tietää. Ne viestiketjut ja sen hetken, jolloin tajusimme että kaikki ympärillä tiesivät, koska tietyt asiat kuulemma näkee kilometrin päähän.

Muistan edelleen, kuinka paljon sattui se hetki, kun kaikki olikin ohitse. Tuntui samalta kuin lapsena kun tippui keinusta ja hengitys salpautui. Mutta noin kahden kuukauden ajan.

Kun katselen kuvia kolmen tai neljän vuoden takaa, minulla on samat vaatteet kuin tosi usein edelleen. Se roosan värinen neule, jonka ostin kahtena kappaleena, koska tiesin että tulisin käyttämään sen aivan puhki. Se minulla oli päällä sinä ja sinä päivänä, siellä ja tuolla, ihan merkityksettömissä hetkissä.

Vuosikausia, silloin nuorempana, matkustin siskoni kanssa. Hänellä oli aina matkaneule, se sama punainen, joka on jokaisessa kuvassa eri maissa ja kaupungeissa. Meillä oli myös kuvissa aina mojovat matkafinnit, koska siinä iässä sellaisen sai syötyään reissussa karkkia ja sipsejä koko ajan. Nykyisin kaipaan sitä tunnetta, kun on ekoja kertaa ulkomailla ja tajuaa miten suuri maailma onkaan ja miten pienessä kuplassa sitä onkaan elellyt itse.  

Muistan kun kiipesin aidan yli puistoon Lontoon Sohossa, jäin hameen helmasta kiinni ja tipuin alas ja jalkani turposi muodottomaksi. Ja sen puolitutun lontoolaispojan, joka tarjoutui kantamaan minut kotiin reppuselässä ja en ollut oikeastaan koskaan ennen käynyt kokonaista keskustelua englanniksi. Muistan sellaisen avoselkäisen topin, jonka ostin hippikaupunginosasta samalla reissulla ja kaupan myyjänainen sanoi minulle kirkkaalla suomenkielellä, että selkäni on tosi kaunis.

En ollut koskaan edes ajatellut että kenenkään selkä voi olla kaunis.

Tai että voisin tehdä sellaisia asioita kun vaikka matkustaa jonnekin viraaseen maahan, istua siellä takapihalla viinilasi kädessä joidenkin erimaalaisten ihmisten kanssa ja puhua kaikista asioista jotka ovat erilaisia. 

 

 

Muistan mitä minulla oli päälläni kun muutin Lissaboniin. Harmaa teepaita ja mustat farkut. Muistan mitä minulla oli päälläni kun rakastuin Portossa, mihin verhouduin niinä iltoina kun halusin vain pois koko maasta, jonnekin missä oli ystäviä ja kaikki vanhaa ja tuttua. 

Muistan tämän helteisen kesäpäivän, jolloin hengasin kolmen ystävän kanssa puhuen ihan hirveistä ja sitten ihanista asioista. Kylmän viinin ja nämä ihan suunnittelemattomat mekkokuvat, jotka osuivat tielleni kun tyhjentelin puhelimen kuva-arkistoa. 

 

—-

 

Outfit memories from last summer.