Blogimaailma, minne menet (ja tulenko mukaan)?

 

 

 

Helmikuussa, viime talvena, jääkylmän kotini parvella thermopeiton alla istuessani, päätin kaksi isoa asia:
muutan takaisin Suomeen seuraavana syksynä ja sitten lopetan tämän blogin kirjoittamisen.
Palaan töihin, normaalien tulojen äärelle ja palaan myös sellaiseen normaaliin elämään, jossa en kerro julkisesti asioistani tuntemattomille ihmisille.

Ja sitten tuli maaliskuu, kevätaurinko, helleaalto ja elämääni tulla tupsahti eräs ihminen, jonka seurassa viihdyin älyttömän hyvin. Hän nukkui viikon sängyssäni, sitten muutimme yhteiseen asuntoon ja meistä tuli niin läheiset ystävät, että yhtäkkiä elämässäni (ja keittiössäni) oli aina joku, jolle kertoa kaikki asiat. Ihan ilman filttereitä. Ja samaan aikaan muutkin asiat alkoivat vihdoin loksahdella paikoilleen. Lissabon alkoi tuntua entistä enemmän kodilta ja Helsinki kaukaiselta entiseltä elämältä, johon en ollut valmis palaamaan.

Keväällä aloin olla tilanteessa, jossa Lissaboniin jääminen kiilasi yli Suomeen palaamisen. Fifty-sixty. Sitten eräänä iltana myönsin itselleni, etten ole palaamassa Suomeen. Kesti ehkä kuukausi myöntää se siskolleni, äidilleni ja sitten vielä useampi kuukausi myöntää se julkisesti esimerkiksi täällä ja muissa medioissa.

Tämän blogin lopettamista tosin mietin edelleen, useinkin. Kuukausittain, joskus viikottain.

Rakastan kirjoittamista, ehkä eniten maailmassa. (Ja viiniä). Rakastan kuvaamista. Rakastan visuaalisuutta, jakamista, keskustelua, inspiraatiota. Rakastan sellaista tunnetta, että joku minun käsistäni lähtenyt juttu koskettaa muitakin, herättää ehkä heissä jotain.

Ja silti minusta tuntuu usein nololta sanoa uusille tuttaville ääneen se, että minulla on blogi. Pidin pitkään instagramin ja blogin erillisinä, joten uusien tuttavuuksien ei tarvinnut edes tietää blogista. Mutta brändinrakennus, sitten sanottiin ja tungin blogin osoitteen instaan vastahakoisesti.

Blogimaailma on mielestäni tällä hetkellä juurikin Lauran kuvailemaa viilentyneessä kylpyvedessä lillumista. Samat tuoteputelit kuvattuna kukkien kanssa, samat mukarohkeat keskustelunavaukset, jotka on pehmitettävä disclaimereillä siitä, että tiedän kyllä tämän ja tämän… Ostolakot ja ilmaiseksi saadut vaatteet peräjälkeen, iänikuiset smoothiereseptit ja kaikilla samojen julistekauppojen posterit seinillä (minullakin).

Tuttua, turvallista
ja vaan niin helvetin tylsää.

Milloin viimeksi luit blogitekstin, joka oikeasti kosketti tai laittoi ajattelemaan? Kyllähän niihin törmää aina joskus, mutta ei kovin usein. Lauran tapaan haaveilen myös tästä: Kunpa olisi keskusteluareena, näkemysten kohtauspaikka, eri lähtökohdista ponnistavien ajatusten hedelmällinen kasvualusta.

 

 

Minulla on kymmenittäin tekstejä, joita en uskalla julkaista, valmiina luonnoksissa. Sellaisista asioista, joista haluaisin kirjoittaa. Oudoista havainnoista, epäkorrekteista aiheista, vaikka mistä. Minulla on treffitarinoita, joita en ole kirjoittanut, koska joku voisi kääntää hassut väärinymmärrykset rasismisyytteiksi. On havaintoja miehistä ja naisista, joista haluaisin kirjoittaa, mutten jaksa sitä vääntöä kommenttiboksissa, missä minä olen vaikea ihminen vain sen perusteella että osaan olla sanavalmis enkä kestä paskaa käytöstä miehiltä, enkä naisilta.

Asukuvien julkaisu on helppoa, kukaan harvemmin tulee vihaamaan niitä. Mutta eniten haluaisin olla kotihousuissa sohvalla kirjoittamassa oikeita tarinoita, havaintoja ja asioita, en sitä miten olen yhdistänyt tämän paidan ja nämä housut ja tämä huulipuna minulla nyt on. Mutta eivät teksteihin perustuvat blogit menesty.

Blogista saa yleensä rahaa sen mukaan kuinka paljon on lukijoita. Omalla kohdallani se summa on pieni, en todellakaan elä sillä, enkä tule koskaan elämäänkään. Blogini ei tavoita suuria massoja ja olen kuullut kymmeniä kertoja olevani “epäkaupallinen” enkä siksi saa tehtäväkseni yhteistyökampanjoita. Ilmaisia mekkoja saan muutaman vuodessa, joskus pari naamarasvaa.

Blogit tulevat kuolemaan parissa vuodessa, näin olen itsekin uhonnut monta kertaa mielessäni. En kuitenkaan usko siihen. Elämme henkilöbrändäyksen kultakautta ja siinä mielessä uutta aikaa, että tavallisista ihmisistä on tullut mielipidevaikuttajia, joita seurataan. En usko että se tulee katoamaan mihinkään lähiaikoina. Muuttaa ehkä muotoaan, mutta ei katoa.

Jos asuisin Suomessa, eli siellä missä suurin osa lukijoistani, en koskaan kirjoittaisi henkilökohtaisia asioita. Nyt tunnen olevani sen verran turvassa, etten ainakaan törmää kadulla niihin ihmisiin jotka tarinoitani lukevat. Silti omien asioiden jakaminen mietityttää, samoin koko blogimaailma. Olemmeko normaalista elämästä vieraantuneita ihmisiä, jotka ovat tottuneet saamaan asioita ilmaiseksi vai voisinko vain ajatella bloggaamista huonopalkkaisena sivuduunina, jossa on hyvät työedut?

Mutta mitä blogeille tulee tapahtumaan tulevaisuudessa, se kyllä kiinnostaa. Pitäisinkö tälle blogille tapahtua jotain tulevaisuudessa? Sekin kyllä kiinnostaa.

Juuri nyt nimittäin tuntuu, ettei ole mitään mistä haluaisin kirjoittaa. Siksi olenkin viime aikoina postaillut lähinnä asuja.

Blogger´s block. Toivotaan että tämä menee pian ohitse. Joku viehätys tässä hommassa kuitenkin vielä on.

Se kirjoittaminen.

 

—-