Rohkeudesta (ja heppapaidoista)
Mutta kuinka kauan aiot nyt sitten olla Lissabonissa vielä, minulta on kysytty monta kertaa viime kuukausina. Ihan ikuisesti vai nyt vaan vähän aikaa?
Olen vastannut etten yhtään tiedä. On päiviä, jolloin ajattelen että ihan takuulla ikuisesti, en enää näe itseäni mitenkään asumassa Suomessa. Sitten päiviä, jolloin kaipaan asioita ja ihmisiä, ennenkaikkea ihmisiä niin paljon että en usko pystyväni enää kauaa olemaan poissa sieltä.
Mutta onneksi on lentokoneet ja joskus jopa lentotarjoukset, puhelin, skype ja niin edelleen.
Entä ura? Entä eläke? Entä se, että sun cv:ssä tulee olemaan kolo, sellainen aukko jonka aikana sulla ei ole ollut työpaikkaa?
Jaa, olen vastannut.
Juuri nyt en ole aikonut uhrata ajatustakaan eläkkeeseen, tai siis siihen että sitä ei kerry nyt samallalailla kun päivätyössä ollessa. Enkä siihen, kiinnostaako ketään se, että olin freelancerina pari kuukautta, vuoden, viisi vuotta tai kenties ikuisesti.
Maanantaiaamut, jolloin teen töitä omassa sängyssä tai keskiviikkoiltapäivät, jolloin ei ole yhtään työsähköpostia ja voi mennä ulos ja juoda viiniä auringonpaisteessa tai sunnuntai-illat, jolloin voi innostua jostain työasiasta niin paljon että valvoo neljään asti.
Niitä minä olen lähinnä nyt miettinyt.
Minua ei enää pelota monikaan asia. Se on ollut iso muutos
Oikeastaan kaikki mitä olin pelännyt viime vuosina, on jo tapahtunut. Muutin ulkomaille ja oli ihan kamalaa, olin tosi yksinäinen, vietin joulun ja uudenvuodenaaton yksin rumassa yksiössä, särjin sydämeni, sairastuin homeallergiaan, riitelin ja menetin ystäviä, muutin asumaan ihmisen kanssa jonka olin tuntenut puolitoista kuukautta tietämättä miten homma toimisi. Ja sitten irtisanouduin unelmieni työpaikasta vaikken yhtään tiennyt miten kustantaisin elämäni jatkossa…
Done, done and done.
Olen päättänyt luopua sellaisesta turhasta stressaamisesta. Elää omannäköistäni elämää peilaamatta sitä muiden valintoihin.
No toki peilaan joskus edelleen, mutta olen tietoisesti yrittänyt opetella sanomaan itselleni: tämä asia ei ole sinulta pois. Haluatko varmasti sitä, mitä kadehdit muilta? Entä oma elämäsi, mieti millaiselta se näyttää muiden silmissä?
(Ja sitten tajuaa aika hyvin sen, että kukaan ei tiedä millaista kenenkään toisen elämä on, ihan oikeasti).
Olen ajatellut viime aikoina paljon sitä, että tämä on nyt tällainen ajanjakso, joka kestää niin kauan kun kestää. Elän juuri nyt tosi omannäköistäni elämää, omilla ehdoillani. En varmasti pysty tekemään tätä loputtomiin, ehkä en haluakaan. Ehkä kuukauden tai vuoden päästä haluan tehdä jotain ihan muuta.
Se on ihan ok. Tai siis enemmänkin kuin ihan ok.
Oikeastaan on ihana olla aikuinen, jolla ei ole kaikki vielä mietittynä valmiiksi. Pysyy sillälailla hyvin liikkeessä ja valppaana.
Viimeisen vuoden aikana olen entistä kirkkaammin tajunnut myös sen, että tässä elämässä ei ole rajattomasti aikaa. On ajateltava fiksusti: toimeen pitää tulla omillaan, mutta myös sitä, mitä asioita haluan ajatella sitten kun elämä vilisee silmien ohitse kuoleman hetkellä. Sitä että olin rohkea vai sitä, että tein kaiken aina ihan niinkuin muutkin.
Halusin pitkään sitä, että kaikki muuttuisi niin että mikään ei muutu. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Pitää uskaltaa, sillä tavalla saa muutosta aikaan.
—-
Sain heppapaidan Brave Enough to Ride -projektin mallistosta. BETR on Ulkoasiainministeriön ja This is Finlandin yhteistyöprojekti, joka haluaa tuoda esille keppihevosharrastajien rohkeutta harrastaa lajia, jolle ehkä naureskellaan sen outouden vuoksi. Oman tiensä kulkemista ja rohkeutta tehdä sitä mitä huvittaa – sellaisia asioita ajan mieluusti.
Kamppiksessa on mukana kotimaisia muotialan huippunimiä: Uhana Design, R-Collection, IvanaHelsinki, .TEBIAN, Liisa Riski ja WWOOLLFF. Jokaisesta tuotteesta menee pieni summa keppihevosyhteisölle.
Sain Ivana Helsingin heppapaidan bloginäkyvyyttä vastaan.
—-
(Minulla oli tarkka visio näistä kuvista. Minulla on aina visio kaikista kuvista, olenhan (entinen) art director. Näytät paremmalta livenä kuin kuvissa, on ehkä kohteliaisuus joillekkin, AD:lle se on loukkaus. Aina. Mulla oli visiona eräs kuvauspaikka, johon tämä paita olisi mätsännyt täydellisesti. Mutta sitten tuli flunssa, punainen nenä, sitten parantuminen ja kuvaajan yllärireissu ulkomaille.
Sitten dedis ja self-timer).
Joskus näinkin. Ei se maailma varmaan siihen kaadu.