Kun tunnen eläväni, ajattelen paljon kuolemaa

 

 

 

Elokuu 2018, Helsinki. 

 

Kävelen Hakaniemessä melkein päin Perttu Häkkisen kynttilämerta ja taas puhumme kuolemasta. Tuleeko tästä sukupolvikokemus helsinkiläisille, se olisin voinut olla minä, kukapa ei olisi ajanut Flowsta kotiin pyörällä vähän humalassa.
Puhumme kuolemasta koko ajan, on sairauksia, on kauheita kohtaloita, liian nuorina ja sitten tosi vanhoina kuolleita. Me puhumme kuolemasta myös uutta elämää kantavan ystävän kanssa, puhumme kuolemasta koko ajan vaikken ehkä koskaan ole tuntenut olevani yhtä elossa kuin viimeisen parin vuoden aikana. 
Tai ehkä juuri siksi. 

Ja sitten olen niin etuoikeutettu pienine ongelmineni että voin tuijottaa ratikan ikkunasta aurinkoista maisemaa ja kuunnella Visions of Gideonia kun ajattelen kuolemaa, eikä minun tarvitse aktiivisesti pelätä sitä koko ajan normiarjessa. 
Emme puhu vain kuolemasta, puhumme myös eläkekertymästä ja siitä, miten pitää olla säästeliäs, ehkä sijoittaa. Ja sitten siitä miten on pakko tehdä asioita nyt eikä elää sillä tavalla että sitten joskus teen, nyt teen vain töitä. 

Pelkäsin vuosikausia että yhtäkkiä herään ja olen viisikymmentä enkä ole tehnyt mitään niitä asioita, joista olin unelmoinut, on vaihtunut omalla kohdallani vähän siihen, että pelkään että yhtäkkiä herään ja olen viisikymmentä ja olen tehnyt vaan kaikkia sellaisia asioita joista olen unelmoinut enkä yhtään muistanut ajatella sitä että vielä joskus (ehkä) olen kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, eläkkeellä, pienituloinen taas ja millä sitten elän?

Niillä unelmilla kun ei elä, paitsi ehkä jos on bloggaaja jolla on joku salainen sivutulo. 

 

 

Olen ajatellut kuolemaa ja sitten elämää ja sitä kamalaa asiaa, että kukaan ei tiedä milloin oma aika täällä loppuu. Ja sitten puhunut myös kevyen mystisistä aiheista kuten siitä kuka olikaan entisessä elämässä ja miksi vihasin pikkukaupungissa elämistä ja haaveilin suurkaupungeista jo silloin kun en ollut ikinä sellaisessa vieraillutkaan. Miten voi oikeastaan kaivata niin kipeästi jotain sellaista mitä ei ole koskaan kokenut, sitäkin olen miettinyt viime aikoina. 

Seuraan puhelimen askelmittarin silmä kovana, pitää liikkua, käyn juoksemassa puistossa satunnaisesti, syön terveellisesti, sitten taas kakkuja ja viinejä päivätolkulla, en tiedä mikä olisi paras balanssi, tämä on kai ihan hyvä. Kun ei sekään auta, kun ei mikään auta oikein sataprosenttisella varmuudella. Miten sitä sitten pitäisi elää, puidaan lenkkipoluilla näitä isoja asoita. Ei voi aina elää kun viimeistä päivää, ei sekään auta. 

Näen ratikan ikkunasta kadulla kävelevän ystävän ja sitten mietin yhtäkkiä sitäkin kun ei tiedä kuinka kauan elää, pitäisikö elää mahdollisimman lähellä kaikkia tuttuja ja turvallisia ihmisiä vaiko sittenkin mahdollisimman kaukana vapaana kokemassa kaikkea uutta. 

 

 

Yksi asia on varma: en saa nukuttua kunnolla viikkokausiin. Tuijottelen erilaisten yöpaikkojeni kattoja, käännän kylkeä, otan korvatulpat pois ja ajattelen liikaa. Samaistun kaikkiin asioihin, suren muiden suruja ja omia jo etukäteen.

Mistä löytää balanssi siihen, että samaan aikaan pitäisi osata elää täysillä ja kuin joka päivä olisi viimeinen ja sitten samaan aikaan olla terveellinen, ei stressata liikoja eikä varsinkaan miettiä sitä jossain vaiheessa koittavaa kuolemaa ihan koko ajan, koska ei niinkään voi elää. 

Tässä kai asia, jota saa ja täytyy opetella ihan lopun elämäänsä. 

 

 

 

—-