Unelmat, ympyrät ja muut asiat
Times new roman, size 12,
klikkaan tuhannetta kertaa sinä päivänä.
Sitten tajuan: olen täysin unohtanut kertoa blogissani sen, että kirjoitan kirjaa. Nousen ottamaan lasillisen vettä ja sitten tajuan myös: olen oikeastaan unohtanut ihan täysin edes tajuta että kirjoitan kirjaa. Teen graafikkotöitä: yhtä kuvitusta, yhtä esitettä ja yhtä tv-sarjademofilmiä
ja sitten aina vaan kun niistä on taukoa, avaan tekstitiedoston ja kirjoitan sinne jotain.
Sitä kirjaa.
On jotenkin hassua, että asiat joista on unelmoinut vuosikausia, eivät tapahtuessaan tunnu
oikein miltään erityiseltä. Ne tuntuvat… työltä.
Vai olenko vain ollut niin keskittynyt murehtimaan kaikenlaista muuta etten ole tajunnut innostua tästä asiasta asiaankuuluvalla tavalla.
Toisaalta, olen kyllä sanonut ääneen ainakin kaksi kertaa viimeisten kuukausien aikana, etten välttämättä näe itseäni tekemässä graafikkoduuneja enää vanhempana, silloin kun haluaisin tehdä jotain ihan muuta. Vaikkapa kirjoittaa.
(Tai omistaa työhuoneen, jossa tehdä suuria keramiikkavateja ja painaa kangasta. Sillä tavalla ympyrän saisi suljettua: olivathan nuo asioita joiden tekemistä rakastin maailman eniten kuusitoistavuotiaana).
Ajattelen itseasiassa useinkin ympyrän sulkeutumista.
Sitä, kuinka näytän valokuvissa nykyisin äidiltäni.
Sitä, kuinka haluaisin mentoroida jollekin nuoremmalle sen opin, jonka sain itse nuorena ensimmäisessä työpaikassani. No se tulee nyt tässä kaikille: Kannattaa tehdä työt 90% täydellisesti. Sitä puuttuvaa kymmentä prosenttia ei kukaan huomaa ja sen miettiminen saa tulemaan hulluksi ja ajatutumaan burnoutiin.
Sitä, kuinka haluaisin asua vanhana mummona Lissabonissa, istua puistojen penkeillä kukkivien puiden alla pukeutuneena kukonjalkakuosiin ja hymyillä muiden lastenlapsille.
Omia lastenlapsia kun en tule saamaan, se iskee yhtäkkiä tajuntaani eräällä viikolla. Suren sitä hetken, sitten ajattelen että saan varmasti jotain muuta joka tuo elämääni paljon iloa.
Tai sitten en.
I´m not gonna die, but… sanon ystävälleni saatuani diagnoosin lääkäristä erääseen vuosikausia minua piinanneeseen asiaan. Well, not right now, but… ystävä sanoo. Minä haen nyt toiset viinilasilliset, hän nousee pöydästä ja kävelee punaisen kioskin luo. Myöhemmin yöllä syömme kokonaisen grillatun kukkakaalin ja halloumiranskalaisia ja kaikenmaailman ihananmakuisia dippikastikkeita kauniissa kulhoissa ja minulla ei ole ollenkaan ikävä mihinkään sinä iltana.
Seuraavalla viikolla olen kaveripariskuntani luona kissanhoitajana. Istun heidän parvekkeellaan, josta eteeni avautuu näkymä täynnä eri pastellinsävyissä hohtavia taloja ja viimeisissä auringonsäteissä kylpevä Tejo-joki.
Mahaan koskee, olen syönyt juuri pussillisen kauniin violetteja pääsiäiskarkkeja. Päähän ei koske, ajatukset ovat ihanan selkeät.
Elämäni on ihan hirveän epätäydellistä, oudossa vaiheessa, irrallista räpiköimistä ja outoja sattumia, suurin osa niistä vähän huonoja. Mutta se jokinäkymä auringon laskiessa saa ajattelemaan kuitenkin taas tätä: Ainakin olet yrittänyt. Tehnyt. Toteuttanut. (Ja sitten myös: tehnyt kaiken 90 prosenttisesti ja säilyttänyt järkesi).
Et enää tuijota vain vastapäistä harmaata taloa Helsingissä, tuijotat jotain ihan muuta. Sen on oltava loppujen lopuksi kuitenkin parempi.
Ja aivan hyvä. Aivan tarpeeksi hyvä just nyt.