Eloonjäämislahjoja

Saara, juommeko viiniä todella vieläkin kahvikupeista? Kysyy äitini joka kerta kun hän on kylässä luonani. Kyllä juomme. Ja samoista kupeista juomme aamulla kahvia ja teetä. Vettä, mehua, jopa Jallu-Gefilusmehu-drinkkejä ei-niin-suunnitelluilla aamuviiden jatkoilla, äiti. Edelleen. 

Kaksikymmentävuotiaana olimme ystäväni kanssa bussikolarissa, jossa oli ainekset käydä todella pahasti. Saimme päähämme ikkunalasin verran lasimurskaa, mutta selvisimme kuitenkin koko hommasta aika vähin vammoin. Tapauksen jälkeen lanseerasimme termin Eloonjäämislahja jonka varjolla on vuosien saatossa hankittu vaikka mitä. Eron jälkeisiä hermolomia, uusia kenkiä, festarilippuja… ja ties mitä muuta. 

Saadessani kaksikymmentäviisivuotiaana ensimmäisen vakituisen työpaikan, päätin jatkaa eloonjäämislahjaperinnettä. Joka kuukausi palkkapäivänä saisin ostaa jotain palkkioksi siitä, että olin selvinnyt taas kuukauden töissä. (Aloitin työurani mainosalalta ja ensimmäinen vuosi suuressa mainostoimistossa suoraa koulunpenkiltä ei todellakaan ollut ihan helppoa aikaa.) Ekana palkkapäivänä marssin Marimekkoon ja ostin maailman kauneimman kahvikupin. 

Toistin tätä samaa joka kuukausi aika kauan. Osa mukeista on tietysti vuosien saatossa hajonnut ja jossain vaiheessa Marimekon kupit muuttuivat kahvallisiksi, joiden mallista en pitänyt yhtään niin paljon. Ostin muutamia sellaisiakin, mutta vähän myöhemmin tajusin pienen keittiöni säilytysmahdollisuuksien rajoittuvuuden ja lopetin ostelun. 

Viime aikoina olen taas miettinyt, miten kiva olisi keräillä jotain. Mutta mitä se olisi?

Onko keräily tätiharrastus vai ihanaa aarrekokoelman metsästystä? Mitä te keräilette?

—–

I collected Marimekko cups for years. I use these for everything; wine, coffee, tea, water… Don´t really even need wine glasses (Thanks Mom for asking that every time we see) Finally I decided I have enough of them and stopped.

But now I want to start collecting something again…