Kiitos vuoteni summaamisesta, Jay-Z
That shit cray,
se sanoo. Joo, en olisi voinut sitä itse paremmin kiteyttää, ajattelen.
Vuoden tokavikan päivän aamuna on ihan hullun kaunis auringonpaiste. Kello soi 8.20,
en varmasti herää tai mene lenkille, ajattelen ja laitan kellon soimaan tunnin päästä. 9.30 olen kuitenkin jo ulkona talosta, heat tech-paita päällä ja kuulokkeet syvällä korvissa. Onneksi laitoin aurinkolasit, joulukuussa, ajattelen kadulla kun kaikki pastelliväriset talot oikein hohkaavat auringonpaisteessa.
Mulla on tietyt biisit joita kuuntelen aina lenkillä, yleensä kaikkea sellaista mitä en kotona kuuntelisi. Kun olin töissä lehdessä, joka kuukaudessa oli stressiviikko eli lehden painoonmenoviikko, jolle mulla oli myös ihan oma soittolistansa. Ei rauhoittava vaan aika agressiivinen, sellainen poikki ja pinoon tää homma nyt. Tämän vuoden olen myös valmis laittamaan poikki ja pinoon,sanon pari päivää aiemmin ystävälle johon törmään sattumalta istuessani lähipuiston penkillä. Pitäis tässä nyt jotenkin saada tän vuoden opit kiteytettyä, sanomme lähes yhteen ääneen.
Vuoden tokavikana aamuna juoksen samaan tahtiin kun Jay Z kertoo omasta elämänkokemuksestaan:
That shit cray.
Vuosi 2019 oli hullu vuoristorata, tapahtui paljon enemmän kuin vaikka sitä edeltävänä, mutta suurimman osan tapahtumista olisin voinut skipata. Oli monta kertaa jolloin oma elämä tuntui huonolta draamasarjalta jossa tapahtui vähän liikaakin. Paljon hyvääkin vuodessa oli: opin itsestäni paljon uutta, huomasin olevani taas vahvempi ja kykeneväisempi kuin edellisenä vuonna ja sitten saman: olen edelleen hyvällä tavalla hyväuskoinen. Siitä en halua edelleenkään luopua, vaikka kyyninen aivolohkoni usein sanoo toisin.
Juostuani Jay Z:n kanssa pari kertaa puiston ympäri, hidastan vauhtia. Bom dia, toivottaa samalla penkillä joka aamu istuskeleva setä. Kävelen takaisin kotikulmilleni, auringon paistaessa edelleen vähän epätodellisen kirkkaasti ja lämpimästi. Ostan kahvin ja istun puiston penkille. Senhorita, onko tämä roskiin menevä, kysyvät puiston roskiksia tyhjentävät miehet. Eiihh, vastaan vaistomaisesti tarraten lähes täyteen pahvimukiini.
Luen Hesaria ja ajattelen uudestaan: tää vuosi oli kyllä aika cray.
Puolen tunnin kuluttua mies on takaisin kohdallani: Senhorita, voinko nyt ottaa tämän, hän kysyy katsoen tyhjää pahvimukia. Olen niin keskittynyt ajatuksiini etten heti edes tajua mistä on kyse. Vai haenko sulle toisen kahvin tähän, mies vitsailee. (Rakastan myös sitä kun mua puhutellaan senhoritana!)
Tämä vuosi opetti ainakin sen, että joskus kaikki menee niin pieleen niin sata kertaa että omasta elämästään on pakko heittää vitsiä. Välillä kaikki älyttömät juonenkäänteet itkettivät, oli myös monia tilanteita joissa oli pakko vaan nauraa kaikelle.
Vaikkapa sille miten istuin portugalilaisen vuokraisännän kodin sohvalla itkemässä sitä miten kämppis oli tuhlannut useita tuhansia euroja meidän muiden maksamia vuokria johonkin ihan muuhun kun vuokranmaksuun. Tai kun join viiniä miehen kanssa johon olin ihastunut, seurassamme miehen paras ystävä joka oli ihastunut minuun. Aloittelen tässä varmaan kolmiodraamaa, onkin ollut hetken aikaa aika tylsää ja tasaista, sanoin samana iltana ystävälle. Tai kun laskin lääkärissä vastaanottovirkailijan kanssa kuinka monta verikoetta minulla olisi varaa ottaa siitä listasta jonka lääkäri määräsi.
That shit cray.
Tai siis tämä elämä. Mutta ei voi ainakaan sanoa että on ollut vaan tylsää eikä mitään ikinä tapahdu. Koska tylsyys, se on kuitenkin vielä pahempaa kun pieni hulluus.
(Mutta 2020, ole hullu hyvällä tavalla).