Voi näitä aikoja

 

 

Lähes kaikki paikat ovat suljettuna. 

Kahvikioski on vielä auki, istun penkillä auringossa ja kerrankin kukaan ei istu viereen. 

Aukion reunalla seisoo poliisi, valvomassa ties mitä. Ei puututa edelleen jatkuviin poskisuudelmiin, eihän täällä puututa edes siihen että kävelee päin punaisia poliisin edessä. Ruokakauppaan sentään pääsi vaan yksi kerrallaan. 

Jos sanoisin ettei hermostuta vähän se, miten tämä maa pärjää kriisitilanteissa, valehtelisin. 

Lisbon Quarantine Support Group piippaa viestejä tuon tuosta, yhtäkkiä meillä kaikilla lähipiirin erimaalaisilla expateilla on tasan yksi yhteinen huolenaihe. 

 

 

Viikko sitten pää oli haljeta kaikista omaan elämään liittyvistä huolista ja asioista. Nyt huomaan etten ole miettinyt niitä moneen päivään.

Juuri nyt olisin mielummin maassa jossa luotan päättäjiin ja muihin tärkeisiin tahoihin. Olo on outo. Aurinko paistaa, on hiton kaunista ja ihan tyhjää lähes kaikkialla. 

Mitä vuoden päästä ajattelen just tästä päivästä?
Huh miten outoa silloin oli vai että little did you know, pahin oli vielä edessä. 

Joka ilta kello kymmenen taputetaan sairaaloiden hoitohenkilökunnan kunniaksi ikkunasta. Omassa naapurustossani kaikki kuusi kerrostaloa jotka näen ikkunastani, ovat täysin pimeitä. Ikkunassa ei ole kukaan taputtamassa, koska virus vei turistitkin mennessään.