Fa fa fa falling

 

 

Eiks oo jotenkin ironista, sanoin puolitutulle viime viikolla,
ainoa puisto jonka penkkejä ei ole teipattu istumiskelvottomiksi on Portugalin parlamenttitalon vieressä. 

Samaisessa puistossa olen istunut miettimässä nykyistä elämää, kirjoittamassa blogipostauksia, laskeskelemassa työtarjouksia (en saanut niistä yhtäkään) ja sitten vain tuijottelemassa puiston lähimaastossa asuvan mustan kissan elämää.

Ja joka kerta miettinyt: näkeeköhän tuolta parlamenttitalosta tänne asti? 
(No ehkä niillä on isompiakin huolenaiheita kun parit penkeillä istuvat ihmiset).

 

 

Piirrettyäni myös pahviseen kahvimukiin ajattelin ottaa kauniin kuvan siitä miten päivittäinen kahvikävely on pitänyt minut from falling off the edge, kuten juuri samaisena päivänä sanon lähikahvilan omistajalle.

Kunnes tuuli päätti puuttua asiaan.

 

 

Tällaista se on.
On jotenkin tosi tasaisia päiviä, jolloin teen aikalailla samoja asioita kuin muutenkin: vähän töitä, käyn kävelyllä, teen ruokaa, katson sarjoja ja kaikki tuntuu ihan hyvältä.
Sitten on päiviä jolloin olo on kuin tyhjällä pusikkoon pudonneella pahvimukilla: täysin hyödytön ja avuton, jonka pienikin tuulenvire voi kaataa.

Usein juuri niinä päivinä istun siellä penkillä ja ajattelen: minun osani tässä kaikessa on pysytellä (lähestulkoon vaan) kotosalla. Se on aika helppo osa. On myös paljon ihmisiä joiden on kaiken tämän keskellä yritettävä myös tehdä suuria päätöksiä siitä, miten kansakunnat selviävät tästä ja tämän jälkeisestä ajasta. Tai ihmisiä joiden osana on oikeasti olla siellä kaiken ytimessä: hoitamassa sairastuneita.

 

Silti tekee mieli valittaa. En jaksaisi tätä yhtään enää.