Maskarapakko sekä muita sekalaisia ajatuksia
Olen miettinyt sitä amerikkalaisnaista joka leikkasi kasvomaskiinsa reiän, jotta olisi helpompi puhua.
Olen miettinyt itseäni, koska ensimmäistä kertaa maskia pitäessäni mietin vain ja ainoastaan huulipunan tahrautumista.
Portugaliksi kasvomaski on máscara ja minua on huvittanut nyt päivien ajan se, miten joka paikassa lukee nykyisin näkyvällä paikalla máscarapakko. Kun eräänä aamuna sitten ihan laitoin maskaraa, tuntui jotenkin kamalan ryhdikkäältä.
Olen miettinyt auringossa kadulla makoilevaa työmiestä,
sitä miten itse olen unohtanut kaupassa toisinaan turvavälit, tehnyt työjuttuja väärään kokoon, pysty vaaka, mitkä värit, en osaa keskittyä enää.
Ja kun kesken viestittelyn soitan vahingossa ystävälle jonka kanssa riideltiin viimeksi kun nähtiin ja puhutaan kaksi tuntia
ja miten turhilta kaikki alkuvuoden asiat tuntuvatkaan.
(Tammikuu, kuka muistaa tammikuun?)
Olen miettinyt kodittomia jotka pyytävät kohteliaasti rahaa kadulla, joskus on vaan sanottava anteeksi ei mulla ole ja sitten he jatkavat vaan matkaa. Oman naapuruston kodittomille annan aina rahaa, mutten minäkään kaikkeen pysty.
Palautan nettikaupasta tyhmyyksissäni tilaamani takin, miksi edes tilasin ja kun joudun maksamaan palautuksesta 15 euroa, tulee mieleen etten halua ostaa mitään enää ikinä.
Sitten saan maailman ihanimman pellavapaidan eräältä merkiltä lahjaksi ja kun se skarpittaa koko viikkoni asut, ajattelen kai myös omaa etuoikeutettua elämääni.
Sitä aika paljonkin.
Elämästäni eivät ole kadonneet mihinkään aurinkoisilla kaduilla vaeltelu, jonkun muun keittämät luksuskahvit,
töitäkin on vielä ollut edes vähän.
Kaikki tuntuu enemmän todelta sitten kun näkee ruumisrekkoja, kirjoittaa instagramissa seuraamani italialaistaiteilija.
Jotenkin nyt ajattelen (positiivisuusviikolla) ettei meille käy niin huonosti. Saatan olla ihan eri mieltä huomenna.
Joinakin aamuina olen 8.30 iloisena lenkillä, toisina nousen vain ja ainoastaan siitä syystä että on pissahätä.
Mä en kans meinaa saada itseäni ylös sängystä ja koko ajan vaan väsyttää. Odotan sulta sellaista postausta, jossa kerrot ratkaisun tähän, viestittää kaveri instagramissa.
Oikeasti jos joku kysyisi, ja varmasti joskus tulevaisuudessa kysyykin,
miten selvisimme tästä ajasta, mitähän sitä sitten sanoo? Tai mitä muistaa.
Ekalla viikolla tein itselleni selviämissuunnitelman johon kirjasin senkin että jos oikeasti on sellainen olo että nyt sekoan yksin, on pakko olla mahdollisuus nähdä joku ihminen.
Sen käytin pääsiäisviikolla kun olin ollut kaksi viikkoa yksin kotona. Näin ystävän, joimme viiniä ulkona ja lähtiessä halasimme vahingossa.
Ei helvetti mitä tunareita, sanoimme sitten tajuttuamme.
Siitä tuli huono omatunto, vaikkei mitään hirveää tapahtunutkaan. Huonoa omatuntoa olen paikannut sen jälkeen viemällä aina take away kahvikupposeni kotiin kierrättääkseni sen oikein. Vaikka tässä ajassa kaikki tällaiset asiat tuntuvat…
no jotenkin entisen elämän murheilta.
Tällaista nyt on. Tekee mieli olla mahdollisimman hyvä ihminen, mutta sitten myös järjissään pysyvä ihminen.
Kai olen ollut molempia.