Oh, Lou (ja muistelmia cityshortseista)
15-vuotias Saara oli sitä mieltä, ettei olisi mitään pahempaa kuin olla ihan tavallinen. Minä halusin olla vähän outo ja taiteellinen. Onnistuin.
Pukeuduin yhden talven tiukkoihin ruutuhousuihin ja sähkönsiniseen toppatakkiin, kun muilla oli vaaleanpunaiset untuvatakit ja farkut. Seuraavana keväänä ompelin itselleni beigen jakun ja shortsit. Yhdeksänkymmentäluvulla vielä shortsit joita käytettiin sukkahousujen kanssa (muulloinkin kuin kesähelteellä) olivat nimeltään cityshortsit. Muistan ikuisesti sen sivun Käsityökerho- lehdestä, jossa kyseinen asu esiteltiin.
Asuin aika maalla, mutta ainakin mulla oli cityshortsit. (Ja aika monta koulukaveria, joiden mielestä olin tosi outo.)
Tietysti mulla oli myös Sony Walkman, josta kuuntelin bussimatkoilla Velvet Undergroundia, tuijotellen ikkunasta ulos. Osaan vieläkin kaikki biisit ulkoa. Kuten myös Andy Warholin Popismi -kirjan, jonka luin kerran vuodessa. Tärkein tulevaisuudensuunnitelmani oli pitkään matkustaa New Yorkiin ja yöpyä Chelsea Hotellissa.
Tiedän myös, että Perfect Day kertoo huumevieroituksesta, mutta on se silti yksi kauneimmista biiseistä ikinä.
Siksi tämä uutinen kosketti tänään ;(
//www.youtube.com/embed/1e9npuzxPQQ?rel=0
—–
RIP Lou Reed.