Kaksituhattakaksikymmentäyksi

 

 

Ensin olen Helsingissä yhdeksän päivää. On samaan aikaan ihanaa ja sitten mietin että miksi ihmeessä olen täällä. On monta iltaa kun istun yksin tyhjässä asunnossa Vallilassa koska en jaksa kysyä ketään lenkille, en oikeastaan jaksa enää lenkkeillä, ajattelen ja katson kymmenen jaksoa putkeen jotain aika tyhjänpäiväistä ja teen ihan hirveästi ruokaa koska ruuanlaitto Suomessa on yhtäkkiä jotenkin eksoottista. 

Palaan Lissaboniin, on ihana olla takaisin, ehdin käydä ystävän kanssa lounaalla ja sitten hänen luonaan illallisella sellaisena iltana kun ulkonaliikkumiskielto alkaa yhdeltätoista ja yhtäkkiä kiljaisen apua mitä kello on PUOLI KAKSI YÖLLÄ kun emme ole vaan tajunneet ajan kulumista.

Petyn toiseen ystävään, epärehelliseen ihmiseen, mutta olo on jotenkin ehkä helpottunutkin: muistan ajatelleeni jo puoli vuotta sitten että ehkä tämä ystävyyssuhde ei tule sittenkään ikinä olemaan minulle kovinkaan merkityksellinen. Käännän mielessäni sanaa olosuhdeystävyys englanniksi. Yhtäkkiä tajuan että ajattelen nykyisin englanniksi. Puhun myös itse itselleni englanniksi. Mutta sitten kun eräänä päivänä saan käteeni verta vuotavan haavan kesken ruuanlaiton, kiroilen huomaamattani portugaliksi: FODA-SE!

Sitten saan koronan. Olen kaksi viikkoa samoissa heat tech -trikoissa, pesen hiukset välillä, kerran laitan jopa huulipunaa ja ajattelen yhtäkkiä että oho näytänpä hyvältä. 

Koronan mentyä ohitse olen onnellinen ehkä kaksi päivää, sitten tuleekin kaikkea ahdistavaa kerralla niskaan niin että en haluakaan enää olla ulkona, pelkästään piilossa peiton alla niissä samoissa trikoissa pesemättä hiuksia. 

Ahdistaa. Eräänä yönä katson Oikotieltä myytäviä asuntoja ja varaan pankkilainaneuvottelun. Aamulla perun sen. 

Sitten, taas vaihteeksi, päätän vain itse järjestellä omat asiani paremmalle tolalle. 

Se(kin) ahdistaa. 

Pari viikkoa koronan jälkeen huomaan kummallisia oireita: olen koko ajan vähän ahdistunut. En voi nukkua ellen laita huoneeni ovea lukkoon. En pysty kesittymään töihin jos puhelin on vieressäni, on aivan pakko laittaa se sekä äänettömälle että piiloon katseelta. Ruutuaikani tipahtaa 49% viikossa. Sydän hakkaa väillä kummallisesti, tuntuu kuin olisi koko ajan valmistautumassa johonkin kummalliseen stressitilanteeseen. 

Sitten alkavat väsymyskohtaukset. Ne iskevät yleensä kahdesti päivässä. Väsyttää puolen tunnin ajan niin paljon ettei eteensä näe. 

Keitän kahvia, teetä ja matchaa, mikään niistä ei auta. Lopetan kahvin juomisen, sekään ei tietty auta. Yritän nukkua päivällä, mutta ei minua oikeastaan väsytä, uupumuspuuskat vaan tulevat ja menevät. Teen töitä yöllä, noin puoli yhdeksästä yhteen asti. 

Ei tavallaan huvita mennä lenkillekään, oikeastaan ei edes kauppaan. Kun sitten menen kauppaan,  mietin koko kauppamatkan kotona päälle jäänyttä silitysrautaa ja räjähtävää kaasulämmitintä. En ole käyttänyt kumpaakaan viikkokausiin. 

En saa aloitettua ihanaa työprojektia, koska olo on kummallinen.

Googlettelen kaikkia koronan jälkioireita. Haluan kirjoittaa blogiin siitä keneltä sain koronan ja kirjoitankin mutta en jaksa painaa julkaise-nappia koska minua väsyttää jo etukäteen se keskustelu joka siellä saatetaan käydä. 

En jaksa selvittää mitään asioita. To do lista on päivästä toiseen sama. Makaan sängyssä ja katson keskinkertaista stand up:ia. Syön, jätän astiat lillumaan tiskialtaaseen, keitän taas lisää teetä. 

En saa otetta mistään, en oikein edes siitä kiitollisuudesta että vaikka onkin vähän kaikkea niin kuitenkin on kaikki ihan hyvin. 

Kai tää tästä.