Joskus vielä, muttei nyt

 

Aina kun lähden yksin johonkin,

ja siis lähes aina lähden yksin.

Aina on aamuyö ja sataa vettä. Kadut kiiluvat mustana.

Kello neljältä tosin tällä kertaa kuuluu linnun laulua. Ja taksin radiosta toisenlaista laulua, joka jotenkin aina osuu juuri siihen hetkeen.

Miten ne osaakin? Onko niillä joku tietty tässä olet poistumassa kaupungista -soittolista.

Travelled so far, to change this lonely liiiiiife.

Lentokenttä on ihan tyhjä, tietty, on edelleen vähän pandemia. Ja sellainen olo että voinko edes lähteä.

Mutta kun päätä on kiristänyt niin veroasioiden vituiksi meneminen, turha draama ja petollinen ystävä, valitsen paeta hetkeksi yhdelle vehreälle lähisaarelle jonne lento maksaa samanverran kuin junamatka Suomessa läpi maan. Läpi maanhan tässäkin mennään.

Lähes aina kun lennän, ajattelen että jos kone nyt tippuisi ja kuolisin, ihan ok. Olen saanut kuitenkin lennellä ja tehdä niin paljon kaikkia etuoikeutetun ihmisen asioita.

Kaikella ja kaikilla on deadline, jos se minulla on tämä tässä, eipä tarvitse sitten murehtia eläkkeellä niitä tyhmiä päätöksiä veroasioissa joita tein eräässäkin maassa.

Olen nukkunut kaksi tuntia, olo on sekava siitäkin syystä että en enää muista miten skannataan passia ja lajitellaan käsimatkatavara-asioita. Olen toki pakannut naamarasvani oikeaoppisesti mutta kun yritän nostaa pussia tyhjässä turvatarkastuksessa laukustani, ääh ei tarvi, nainen sanoo.

 

 

Aina kun lähden, mietin sitä kertaa kun lähden viimeisen kerran tästä maasta. Joskus se hetki vielä tulee,

aamuyöllä, sateesta kiiluvana asfalttina ja jonain siihen sopivana lauluna,
mikä se sitten siinä tilanteessa onkaan.

 

Joskus vielä. Mutta ei ihan just nyt.