Ajatuksia eräältä maanantailta

 

 

Edelläni kulkevan naisen kaunis hiusklipsi,
kukkivan puun tuoksu,
…545 kahvikioskin uusi(kin) työntekijä luettelee (alennukseen oikeuttavan) puhelinnumeroni loppuosan jo ulkomuistista.

Sori, tänään tuo kone on hidas, sanoo sitten. No onhan maanantai, munkin piti tulla tänne ennen kun saan edes aloitettua töitä, vastaan. Kello on jo yksi, tosin, olen käynnistynyt hitaasti tänään.

Olen kuunnellut aamulla Sufjan Stevensiä, josta en edes erityisemmin pidä, mutta jonka erään biisin toistelema
we’re all gonna die on auttanut minut monesti yli jonkun mahdottomalta tuntuvan surun.Tai vain kummallisen olotilan, josta ei oikein edes tiedä mitä se on.

 

 

Edellisiltana ystävä kaataa viiniä laseihin, tää oli alessa, sanon, en tiedä onko edes hyvää. Puhumme tuntikausia väreistä ja dokumenttielokuvista, sitten juoruamme yhteisestä tutusta ja hänen ärsyttävästä instagrampresenssistään, ja ah kuinka sitä tunteekaan vasta sitten oikeasti asuvansa ja elävänsä jossain kun on ihmisiä joista juoruta.

Yöllä kävelen kotiin, on lämmintä eikä missään ketään. Kotikadulla istuu iso mustavalkoinen kissa joka tuijottaa suoraa silmiin. Laitan lämmityksen päälle, sovitan kesävaatteita, en saa nukuttua kun vasta joskus kahdelta.

Pari päivää aikaisemmin ajattelen että kaikki on tyhmää, en jaksa lähteä lauantaivaellukselle kauniisiin maisemiin vaikka kaipaankin luontoa ja raitista ilmaa. Nukun yksitoista tuntia korvatulpat korvissa, sitten kuuraan asuntoni lattiasta kattoon, pyyhin jopa hämähäkinseitin kylpyhuoneen katosta ja mietin vuodentakaista iltaa jolloin olin juuri muuttanut tähän asuntoon ja jättimäinen hämähäkki käveli reteästi läpi olohuoneen lattian. Muistin kuinka hysteerisesti pelkäsin lapsena hämähäkkejä ja kuinka yhtäkkiä ei ole mitään väliä sillä pelkääkö vai ei kun itse on kuitenkin hoidettava kaikki asiansa. (Myöhemmin toki pyysin vuokraisäntää ostamaan ötököitä ja hiiriä pelottelevan äänilaitteen, mutta se on jo toinen tarina).

On jotenkin liian aurinkoista talveksi,
mitä me ollaan tehty ansaitaksemme näin aurinkoinen talvi, ystävä sanoo ja puristan huuleni tiukasti yhteen etten sanoisi sanaakaan ilmastokriisistä, pitäiskö mennä nyt ulos ennenkun se aurinko laskee, sanon sen sijaan. Menemme pieneen pizzapaikkaan, jossa syön kuumana höyryävän pizzan liian nopeasti ja mahaan sattuu loppuillan.

 

On aurinkoa, valoa, kivoja työsähköposteja,
we’re all gonna die, tiedän Sufjan Stevens, siksi kai pienillä hetkillä onkin niin paljon merkitystä.

<3