#tbt San Francisco
Throw back Thursday. Kaksi vuotta sitten:
Se on tämä kaappi, tai sitten ne lennot, sanon itselleni Moko-marketissa.
Olen vaihtanut keväällä työpaikkaa, enkä siis ole lomaillut koko kesänä. Edessä siintää kuitenkin kaksi viikkoa palkatonta lomaa muutaman viikon päässä. Se ajoittuu ihan kesän loppuun, eikä kukaan muu ole enää silloin lomalla. Menen lenkille, juoksen sen aikaa että alkaa näännyttää, sitten tulen kotiin, käyn suihkussa ja ostan lennot. San Francisco, kahden viikon päästä lauantaina, kello 23. Tuutko vastaan, tekstaan.
Lentopäivän aamuna alan jännittää. En ole koskaan käynyt Amerikassa, nyt lennän yksin ensin New Yorkiin ja sieltä halki mantereen San Franciscoon. Parikymmentä tuntia myöhemmin seison pimeässä lentokentän edessä ja ajattelen,
parempi kuin kaappi.
Olen kaksi viikkoa San Franciscossa, melko pienellä budjetilla, osittain yksin, osittain ystäväni luona. Yleensä olen tehomatkaaja, herään ajoissa ja suoritan päivän aikana ihan kamalasti, kävelen kymmeniä kilometrejä koska on vain nähtävä kaikki. Ei voi edes humaltua kunnolla, ettei seuraava päivä mene siitä toipuessa hukkaan.
Nyt kuitenkaan ei ole se matka.
Minulla on rahaa juuri sen verran, että voin oleilla kaksi viikkoa täällä, mutta ei mihinkään ihmeelliseen. Aamuisin haahuilen yksin ihanan askeettisessa asunnossa, jossa ystäväni asuu. Keitän maailman parasta suklaateetä ja istun tunniksi lukemaan Patti Smithin elämänkertaa. Tujoittelen erkkeri-ikkunasta ulos ihmisiä, jotka kiiruhtavat töihin tai kulmakauppaan.
Sitten vaeltelen itse pitkin katuja. Juon lisää teetä, istun kahviloissa kuuntelemassa ihmisten juttuja. Käyn eri kaupunginosissa, eksyn jatkuvasti, koska en omista muuta karttaa kun kuvankaappauksina tallennettuja googlemapsejä. En hätäänny enkä suorita. Lounaalla tarkkailen muita ihmisiä, joilla on kiire ja paljon puhuttavaa. Minulla ei ole. Suosikkipaikan nuudelikeitto tarjoillaan saman kokoisessa kulhossa, johon itse teen salaatin illanistujaisia varten.
Iltaisin käydään syömässä ulkona, kävellään auringonlaskussa niitä ihanan viettäviä katuja ja jaaritellaan joutavia. Tai sitten vain haetaan lähipizzeriasta höyryävän kuumaa pinaattipizzaa ja kulmakaupasta punaviiniä ja maataan lattiatyynyillä katsomassa Tim Gunnin stailausohjelmaa netistä.
Niinä aamuina kun ystäväni ei menekään töihin, käymme pitkillä brunsseilla, joihin sisältyy bottomless mimosas. Testaamme kuinka monta mimosa –kannua meille kannetaan. Aika monta, hihitämme nousuhumalassa keskellä päivää, keskellä viikkoa. Käydään kalliissa vaatekaupoissa, jossa sovitan vaatteita, joihin minulla ei ole varaa. Your boyfriend is waiting at the counter, myyjä sanoo kun tulen sovituskopista. Not my boyfriend, hihittelen. Käydään elokuvissa teatterissa, jossa ennen leffaa soitetaan uruilla tunnelmamusiikkia. Kaikki ostavat kulmakioskista jättimäisiä chilisuklaa-cookieita, koska ne ovat taivaallisia. Käydään museossa joka on ison puiston keskellä. Siellä on lempisuunnittelijani Jean Paul Gaultierin näyttely, joka on niin suosittu, että joudumme kävelemään puistoa ympäri kaksi tuntia, ennen kuin pääsemme jonotuslistalta museoon asti.
Ulkona on viileää, sandaalit olivat ihan väärä valinta. Ostan uudet kengät ja ihanan kimonomallisen jakun kahdellakympillä. Kierran vintagekauppoja, eikä kukaan sano ettei näistä ikinä jaksa penkoa niin kauan että löytäisi jotain. Katselen ihmisiä kaupoissa, puistoissa, kadulla, kahviloissa ja ravintoloissa. Kaikilla on hauskat tyylit ja ihanan ystävällinen asenne. Aina kun kysyn, joku neuvoo ystävällisesti ja kertoo samalla omia suosikkipaikkojaan. Eräs nainen jää odottamaan bussia kanssani, koska ei ole ihan varma, katsoiko minulle oikean aikataulun puhelimestaan.
Ihana takki. Ooh, hauska tatuointi. Love your glasses. Love you, amerikkalainen spontaani kohteliaisuus, mietin koko reissun ajan.
Vikana päivänä eksyn vähän hämärille kujille metsästäessäni kissanhoitotuliaista ystävälleni. Muistan lukeneeni, ettei tässä kaupunginosassa kannata mennä liian kauas pääkaduista, mutta olen juuri siellä. Pankkikortti lopettaa toimintansa, mutta onneksi olen siskon oppien mukaisesti säilönyt rintsikoihini kaksi dollaria bussirahaa, jolla pääsen takaisin kotiin.
Kaksi viikkoa menee ihan hujauksessa.
Kun palaan Suomeen, tuntuu että olen ollut ikuisuuden poissa. Kotona on erilainen valo, syksy on tullut. Kun kaikki kyselevät missä kaikkialla olen reissussa käynyt, tajuan, etten juuri missään. Olen haahuillut ympäri kaupunkia. Syönyt ja juonut tilini aivan tyhjäksi. Kun minulta kysytään jälkeenpäin suosituksia kaupungista, en osaa sanoa juuri mitään. Muistan kaksi ihaninta kaupunginosaa, muutamia ravintoloita ja kauppoja, sen yhden museon. Muistan vain millainen valo siellä oli auringon laskiessa ja miltä aamulla tuoksui. Mutta niitä ei voi antaa vinkeiksi. Edelleen kun elokuvissa näytetään kaupunkia, tuntuu siltä etten ole ihan varma olinko todellakin siellä.
Vasta myöhemmin tajuan, että olin ollut koko kesän aika stressaantunut. Oikeastaan koko edellisen vuoden. Siksi matka olikin niin ihana irtiotto niistä asioista, joita jatkuvasti pyörittelen pääni sisällä. Parasta oli olla ilman suunnitelmia, ilman paniikkia siitä, ehdinkö nähdä kaiken nyt kun kerran olen täällä asti.
En ehtinyt. Siksi menenkin takaisin. Ehkä vielä joskus.
—–
#tbt
Two years ago I spent two weeks in San Francisco. It was such a surreal place.