Helvetin Helsinki
Mietin, kun tulin keväällä kotiin Kööpenhaminasta. Ja heinäkussa kun kone laskeutui Lissabonissa vietetyn viikon jälkeen Helsinki-Vantaalle.
Olen ollut viimeiset puolisen vuotta todella kyllästynyt Helsinkiin.
En ole jaksanut oikeasti innostua uusista kahviloista ja ravintoloista. Tosi monessa uudessa en ole edes käynyt. Enkä ole innostunut niistä vanhoista, joista yleensä tykkään tosi paljon. En käynyt kesällä ollenkaan lähisaarissa, enkä istunut aamuyöhön asti merinäköalajatkoilla, vaikka ne ovat asioita, joita tässä kaupungissa rakastan. Yleensä fiilisten vuodenaikojen parhaita puolia pitkillä lenkeillä pitkin merenrantaa, mutta Endomondoni kertoo, että olen lenkkeillyt heinä-elokuussa kaksi kertaa. Viimeksi kun oli Ravintolapäivä, söin kotona pakastepizzaa ja Flowssa olin sitä mieltä, että onhan tämä vähän niinkuin jo nähty. Pyöräkin on edelleen talviteloilla kellarissa.
Olen miettinyt paljon sitä, pitäisikö minun sittenkin sijoittaa itseni jonnekin aivan muualle.
Olen myös odottanut kauhulla syksyä. Ja talvea, ja sitä miten linnottaudun kotiin, heti kun ilmat muuttuvat epäinhimillisiksi. Ja olen jo valmiiksi vihannut vesisadetta, räntäsadetta ja lumisadetta.
Sitten oli yksi sateisen päivän ilta. Menin lenkille juuri sinne merenrantareitille. Yhtäkkiä koko kaupungin yllä oli sellainen pastellinsävyinen ilta-aurinko, kuin Pariisissa konsanaan. Taivas täynnä pieniä pilvenhattaroita, aivan tyyntä ja loppukesäksi ihan ihmeellisen lämmin. Kävelin kahdeksan kilometriä ja fiilistelin.
Ihana Helsinki, tykkään sinusta sittenkin.
Kotikadulla astuin sitten koiranpaskaan. Mutta oli sen arvoista kuitenkin.
Eli siis Helsinki, ole mulle hellä tänä tulevana sesonkina. Ei kauheesti räntäsadetta, joohan.
—-
Be gentle to me this fall, Helsinki. I´m just starting to like you again.