Asioita joita olen oppinut aikuisuudesta ja takareisistä

 

Aikaisin lauantaiyönä, tai siis myöhään lauantai-iltana Lissabonissa tuoksuu ihan keväälle, vähän jasmiinille ja niin ulkomailta kuin vain voi. 

Minulla on ekaa kertaa tänä keväänä tokiolaiselta kirpputorilta ostamani vaaleanvihreä takki, jota rakastan niin syvästi kun jotain vaatekappaletta nyt voi rakastaa. Ja sitten harmaa mekko, jota eräs mies katselee keittiössään puolisen tuntia aiemmin, sitten laittaa kätensä selälleni, silittää ja sanoo: piti jo aiemmin sanoa että toi mekko käy sulle todella hyvin, 
mutten ehtinyt. 

Minulla on laukussani punaviinipullo, jotenkin musta tuntuu että sä oot nainen jolla on lähes aina laukussaan punaviinipullo, mies huomauttaa. No hei, miks luulet että kannan mukanani aina tätä isoa mustaa kansgaskassia.

 

 

Rakastan sitä kassiakin, sellaista tavallista mustaa canvaskankaista isoa kassia, jonka sain eräältä kauniisti hymyilevältä tokiolaiselta valokuvaajalta.
Tapasitko Tokiossa ketään miehiä, kysyi ystäväni heti palattuani. Joo, tapasin unelmieni miehen, sellaisen ihanan valokuvaajan, jolla oli upea tyyli ja ihana hymy ja samat filtterit kun mulla. Me oltiin tavattu ehkä kaksi minuuttia aiemmin ja muut kysyivät yhtäkkiä että aijaa te tunnettekin kun me jotenkin heti juteltiin niin sujuvasti keskenämme.
Oho, oi,
ystävä sanoo. Joo, sitten tapasin sen saman iltapäivän aikana sen lapset ja kauniin vaimon. Meeting the man of your dreams – and then his beaaaauuuutiful wife, ystäväni laulaa minulle pätkän Alanis Morrisetten ystärihittiä. Joo, niinpä, mutta siis tää kassi on kyllä tosi ihana ja käyttökelpoinen, selittelen ja huomaamattani olenkin käyttänyt kyseistä kassia aivan koko ajan palattuani Tokiosta jo kuukausia sitten.

Viime aikoina on ollut ihan hirveää draamaa ja sitten taas ihanaa, rentoa ja aurinkoa. On asioita joista en ollenkaan haluaisi edes puhua ja ne vievät liikaa kapasiteettia päästäni ja sitten niitä asioita, vaikeitakin, joista puhuessa oikein tuntee kuinka jotkut palaset lähtevät itsessä liikkeelle. Vähän niinkuin juostessa kun yhtäkkiä veri alkaa kiertää koko kropassa ihan erilailla.

Kävin joskus kauniilla joogasalilla, jossa opettaja sanoi meidän maatessa lattialla venyttämässä takareisiämme, että selvittämättömät asiat ihmissuhteissa lukkiutuvat sinne takareisiin. Jos ne tuntuu erityisen kireiltä, on paljon sellaista, mitä pitäisi jaksaa selvitellä.
Oikea reiteni oli ihan normaali, vasen taas niin jumissa että teki mieli alkaa itkeä.

 

 

On paljon opittavaa ja selvitettävää, ihmissuhteissa, maailmassa, elämässä,
oman pään ja muidenkin päiden sisällä. 

Yhden asian olen viime aikoina kuitenkin oppinut: kaikki tulee kuitenkin menemään ihan hyvin. Siksi koska elämässäni on ihmisiä, joihin voin aina luottaa. Ja koska olen jaksanut selvitellä jo paljon sellaisia asioita, jotka niitä takareisiä (ja päätä) kiristävät. En ole vain jäänyt jumittamaan, olen säätänyt, hoitanut, selvittänyt ja puhunut. Ehkä vähän myös kasvanut.

Niin pitääkin tehdä, kas kun on aikuinen.

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *