Flirttikulttuuri

 

 

Kun pöydässä vastapäätäni istuva komea mies pyyhkäisee hiukset silmiltään,
sitten puristaa minua hellästi käsivarresta ja sanoo: You´re very attractive. It´s not so easy to keep my hands off you,

minä hymyilen hänelle takaisin. Tietysti. Aivoissani käy kuitenkin ajatuksenjuoksu, joka menee tähän tapaan: Niin latinomiehet, ootte hyviä puhumaan, mutta olen oppinut että ette tarkoita kuitenkaan mitä sanotte.

You don´t look so bad yourself, vastaan ja kumoan vinho verdeni loput kurkusta alas. Kello on neljä iltapäivällä ja ulkona kolmekymmentäneljä astetta. Kuuma on täällä sisälläkin, ihan asteiden puolesta, mutta myös siksi että tässä maassa osataan flirttailun jalo taito. Enkä nyt tarkoita vain tuota vähän tökeröä lausetta.

 

 

Viimeisen viidentoista kuukauden aikana olen kokenut itseni viehättävämmäksi kuin koskaan aiemmin elämässäni. En minä tietenkään kuvittele nyt aivan yhtäkkiä muuttuneeni erityisen kauniiksi ja kuumaksi. Kyse on ihan muusta. Joissain kulttuureissa flirttailu, avoimuus ja toisen ulkonäön kehuminen ovat vaan normaalimpaa kuin toisissa. Ja kun yhtäkkiä olet sellaisessa kulttuurissa, sitä alkaa muuttua itsekin enemmän sellaiseksi ihmiseksi. Eikä tämä missään nimessä rajoitu vaan miehille flirttailuun. Jotenkin tällaisessa ympäristössä ventovieraiden kanssa jutustelu, spontaani kehuminen ja vastaantulijoille hymyily tuntuu tosi luontevalta ja normaalilta käytökseltä. 

Yksi parhaista Lissabon-ystävistäni on amerikkalainen, jonka seurassa huomaan joka kerta kuinka kadehdittavan sujuvasti hän heittelee pieniä kohteliaisuuksia ympäriinsä. Kahvilan myyjän kaulakorua voi kehaista tai ohimennen vaan sanoa että oi onpa sun tukka tänään kivasti. Kun kerron hänelle että suomalaisissa naistenlehdissä on keskimäärin kolme kertaa vuodessa juttu siitä, miten joku yrittää alkaa toisten ihmisten spontaaniksi kehujaksi, on se hänestä todella huvittavaa, mutta myös kulttuurisesti kiinnostavaa. 

Miksi teillä sitten ei sanota kohteliaisuuksia niin paljon, hän kysyy. Minä en tiedä vastausta siihen ja mietin lähinnä sellaista älytöntä sanontaa kuin rumat ne vaatteilla koreilee ja sitä, miten Suomessa vastaavan käytöksen kohdalla pohdittaisiin helposti sen aitoutta. Heillä kun kohteliaisuudet ovat jotenkin niin verissä, ettei sitä kuulemma edes ajattele tai aina odota siihen saman tien vastaukseksi jotain vastakehua.

 

 

Ja sitten se flirttailuasia.

Tietysti tiedän että viehätysvoimani perustuu täällä aika pitkälti yhteen asiaan: eksoottisuuteen. Me tykätään blondeista ja te mustahiuksisista parrakkaista miehistä, eikä siinä ole mitään väärää, se flirttaileva mies sanoo edellisellä viikolla, kun haluan keskustella tästä vakavasta aiheesta. Se mihin ei ole niin tottunut, on tietysti aina kiinnostavampaa, siitä olemme yhtä mieltä. 

Kulttuurieron huomaa myös siinä, että flirttitäytteisen illan jälkeen sinut kotiin saattava mies ei todellakaan kinua päästä luoksesi yöksi. Ei ensimmäisten eikä toistenkaan treffien jälkeen. Käytös on herrasmiesmäistä ja jopa konservatiivista, vaikka flirttipuheet olisivatkin ihan muuta. Kerran aloitteellisena suomalaisena naisena pussasin erästä miestä kivojen treffien jälkeen suoraa suulle. Ei pannut pahakseen, mutta myöhemmin kertoi, että se oli ensimmäinen kerta kun nainen on tehnyt suoran aloitteen. Minusta se oli ihan hullua.

Millaisia ne suomalaiset miehet sitten on, flirttaava mies kysyy samaisessa ravintolan pöydässä. Miten ne käyttäytyy ja onko ne aina tosi pitkiä ja sinisilmäisiä?

Siihen minä vastaan että en edes oikein muista. Sitten upotan käteni sen mustiin hiuksiin ja sanon että tilataanko lisää viiniä ja vaihdetaan puheenaiheetta. Juuri nyt kun kiinnostaa paneutua syvemmin tähän kulttuuriin, ei siihen omaansa. 

—-

Being Finnish and coming to live in a culture where flirting is pretty common on a daily basis has changed me quite a bit. 
It´s probably going to be hard to live in Finland again after this…