Harmaista päivistä ja ystävyydestä

visual diary

 

On ihan älyttömän ankea päivä. 

Vähän sellainen yhdeksänkymmentäluvun musiikkivideon tyylinen, jossa voi katsella ikkunaa hakkaavia sadepisaroita melankolisena ja kuunnella jotain masentavaa huokailumusiikkia. Juoksen hakemaan kahvikioskista kahvia huppu päässä ja kastelen farkkuni ihan kokonaan. 

On kaatosade, josta olen kirjoittanut miljoona kertaa, koska se on piinannut pastellikaupunkia jo yli kolme viikkoa. Tän kahden viikon aikana on satanut enemmän kuin viimeisen vuoden aikana, summaa sen eräs portugalilainen puolituttuni. Minä tiedän että sade tekee luonnolle hyvää, mutta...

En aio valehdella, sade saa minut muistamaan kuinka ailahtelevainen sekopää olenkaan säätilojen ollessa epäsuotuisat. 

Ystäväni on matkustanut Lissaboniin tapaamaan minua toiselta mantereelta ja vastassa on kaatosade - ja yksi masentunut suomalaisnainen, joka ei keksi sateisella säällä mitään muuta ohjelmaa kuin viinin juominen erinäisissä paikoissa. On paljon puhuttavaa, emme ole nähneet kahteen vuoteen ja sinä aikana on muuttunut - no ihan kaikki. Minusta on tullut vähän erilainen, ystäväni on laittanut uusiksi ihan kaiken mahdollisen. Samaa on enää se tunne, että olemme aina ymmärtäneet toisiamme jotenkin hyvin, vaikkei meistä koskaan ehtinytkään superläheisiä ystäviä. 

 

 

Välillä itkettää, välillä naurattaa ja sitten tulee se tunnetila, josta en tiedä onko se ihan oikeutettu vai ei. Olen tietysti aina onnellinen ystävieni hyvästä onnesta ja ihanista asioista, mutta sitten on myös ihanaa kuinka tavallista ja kaikkia koskettavaa on se, että elämässä kaikki asiat eivät vain mene putkeen kenelläkään. 

Tämän koki myös toinen läheinen ystäväni, joka huomasi eron jälkeen ettei omista edes sänkyä. Uudenvuoden yönä ensimmäistä kertaa tyhjään kotiin saapuessaan hän raahasi vintiltä tunkkaiselta haisevan petauspatjan sängyn paikalle. Onneksi paikalla oli hyvä ystävä, jolle saattoi tilittää tilanteesta. Mutta joka myös sanoi, että tekee hyvää nähdä että sellaisellekin ihmiselle jolla on kaikki aina tip top ja palikat kohdallaan, voi käydä näin. 

Olenkin viime aikoina ajatellut entistä enemmän sitä, miten en halua sokerikuorruttaa asioitani enää sen takia että pitäisi olla how are you - good - how are you -good -tyyppinen ihminen. En vaan ole. 

Alkuvuosi on ollut vähän ankea ja typerä. Olen pettynyt moneen ihmiseen joihin luulin voivani luottaa, ehkä myös vähän itseeni ja elämään yleisesti. Instagramissani on päivittäin vaaleanpunaisia taloja, mutta elämäni näyttää puolet ajasta kyllä ihan rehellisesti enemmän harmaalta homeseinältä. Sellaista se vaan on. 

Sitten luen sunnuntai-Hesarista jutun islantilaisten onnellisuudesta ja mieleen jää pyörimään tämä lause:

”Ongelmat pitäisi pystyä kohtaamaan. Minun lempimääritelmäni onnellisuudesta kuuluu, että se on ilon ja kärsimyksen summa.”

 

----

 

 

 

 

 

 

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihanan rehellinen kirjoitus tässä sokerikuorrutteisessa blogimaailmassa. Kiitos.

saarah
visual diary

Kiitos :)

Oon aina ja ikuisesti sitä mieltä että blogimaailma tarvitsee lisää realismia!

Vierailija (Ei varmistettu)

Tuli jotenkin todella tarpeeseen juuri nyt. Kiitos.

saarah
visual diary

<3

joogis (Ei varmistettu)

Komppaan aiempaa kommenttia: tämä tuli tarpeeseen juuri tällä hetkellä. Omassa elämässä on paljon hyvää ja pastellia, mutta samaan aikaan pelkään mm. päästää irti toimimattomasta ihmissuhteesta yksinäisyyden pelosta. Sen takia, että sitten olisin taas se erilainen joukossa, se, jolla ne ihmissuhteet ei vaan onnistu. Ihan naurettavaa tietysti edes ajatella "mitä muut ajattelee".

Niin kamalalta kuin se tuntuukin, välillä auttaisi, jos muilla menisi myös "huonosti". En toivo huonoa onnea saatika eroa kenellekään, mutta toivoisin juuri sitä, että huonoista hetkistä ja suruista puhuttaisiin vielä avoimemmin. Välillä tuntuu, että kaveriporukka koostuu vain ihmisistä, joilla kaikki toimii, parisuhde kestää ja mikään ei oikeastaan ole koskaan pielessä. Olen välillä yrittänyt hankkia tietoisesti elämääni ihmisiä, jotka uskaltavat näyttää tunteensa ja elää rohkeaa elämää, joka on välillä myös paskaa ja harmaata. Sellaisten ihmisten kanssa ei tarvitse itsekään olla varpaillaan, silloin kun ei oikeasti jaksa valehdella, että "hyvin menee".

Kiitos jälleen kerran ihanan rehellisestä blogista! Oon huokaillut niin monen tekstin äärellä että "ai joku muukin ajattelee just noin" ja saanut blogistasi paljon lohtua harmaina päivinä ja iloa hyvinä :)

saarah
visual diary

Kiitos tästä kommentista, johon mä kans samaistun niin paljon. Mulla oli vuosikausia ystäväpiiri, jossa tunsin aina olevani se epäonnistuja: kaikille muille tapahtui koko ajan jotain isoa ja jännää, mulle ei koskaan mitään. Silloin myös omista ongelmista puhuminen tuntui ihan mahdottomalta. Ystävyyteen pitäisi musta kuulua se, että kaikkien asioita käsiteltäisiin suht tasapuolisesti, mutta ei se ole niin helppoa...

 

Vierailija (Ei varmistettu)

En kans tiedä et saisko näin sanoa, mut kiva postaus! Ja hei kerro lisää homejuttuja! :D Tuli muuten sellanen tunne/muistikuva et jos tää postaus olis tullu vaikka vuos sitten niin olisit ehkä ollut vielä avoimempi - nyt tää oli vähän kryptinen - mut on tietty totta et ihmiset muuttuu ja asiat muuttuu ja voi olla monia syitä ettei kiinnosta enää kirjottaa niin yksityiskohtasesti/henkilökohtasesti. Ihana blogi silti! &lt;3

saarah
visual diary

Hah, tällä kertaa homeseinä oli vähän vertauskuvallinen, viime vuonna tähän aikaan totista totta, kun asuin oikeesti homekämpässä :( Mutta ihan totta, välillä tulee kerrottua yksityiskohtaisemmin murheiden aiheet, välillä taas vähän ympäripyöreämmin. Joskus se on sitä ettei halua paljastaa kaikkea, joskus taas ihan sitä että vaikka periaatteessa kaikki olisi ihan hyvin, jostain vaan se kenkä puristaa ja jää vellomaan vaan sitä yhtä asiaa. Niinkuin just tässä viime aikoina. 

Soultrain (Ei varmistettu)

Kiitos isosti tästä postauksesta!!
Ja kommentoija joogikselle, niin samat fiilikset!!

saarah
visual diary

<3

Kommentoi