Harmaista päivistä ja ystävyydestä

 

On ihan älyttömän ankea päivä. 
Vähän sellainen yhdeksänkymmentäluvun musiikkivideon tyylinen, jossa voi katsella ikkunaa hakkaavia sadepisaroita melankolisena ja kuunnella jotain masentavaa huokailumusiikkia. Juoksen hakemaan kahvikioskista kahvia huppu päässä ja kastelen farkkuni ihan kokonaan. 
On kaatosade, josta olen kirjoittanut miljoona kertaa, koska se on piinannut pastellikaupunkia jo yli kolme viikkoa. Tän kahden viikon aikana on satanut enemmän kuin viimeisen vuoden aikana, summaa sen eräs portugalilainen puolituttuni. Minä tiedän että sade tekee luonnolle hyvää, mutta…

En aio valehdella, sade saa minut muistamaan kuinka ailahtelevainen sekopää olenkaan säätilojen ollessa epäsuotuisat. 

Ystäväni on matkustanut Lissaboniin tapaamaan minua toiselta mantereelta ja vastassa on kaatosade – ja yksi masentunut suomalaisnainen, joka ei keksi sateisella säällä mitään muuta ohjelmaa kuin viinin juominen erinäisissä paikoissa. On paljon puhuttavaa, emme ole nähneet kahteen vuoteen ja sinä aikana on muuttunut – no ihan kaikki. Minusta on tullut vähän erilainen, ystäväni on laittanut uusiksi ihan kaiken mahdollisen. Samaa on enää se tunne, että olemme aina ymmärtäneet toisiamme jotenkin hyvin, vaikkei meistä koskaan ehtinytkään superläheisiä ystäviä. 

 

 

Välillä itkettää, välillä naurattaa ja sitten tulee se tunnetila, josta en tiedä onko se ihan oikeutettu vai ei. Olen tietysti aina onnellinen ystävieni hyvästä onnesta ja ihanista asioista, mutta sitten on myös ihanaa kuinka tavallista ja kaikkia koskettavaa on se, että elämässä kaikki asiat eivät vain mene putkeen kenelläkään. 
Tämän koki myös toinen läheinen ystäväni, joka huomasi eron jälkeen ettei omista edes sänkyä. Uudenvuoden yönä ensimmäistä kertaa tyhjään kotiin saapuessaan hän raahasi vintiltä tunkkaiselta haisevan petauspatjan sängyn paikalle. Onneksi paikalla oli hyvä ystävä, jolle saattoi tilittää tilanteesta. Mutta joka myös sanoi, että tekee hyvää nähdä että sellaisellekin ihmiselle jolla on kaikki aina tip top ja palikat kohdallaan, voi käydä näin. 
Olenkin viime aikoina ajatellut entistä enemmän sitä, miten en halua sokerikuorruttaa asioitani enää sen takia että pitäisi olla how are you – good – how are you -good -tyyppinen ihminen. En vaan ole. 

Alkuvuosi on ollut vähän ankea ja typerä. Olen pettynyt moneen ihmiseen joihin luulin voivani luottaa, ehkä myös vähän itseeni ja elämään yleisesti. Instagramissani on päivittäin vaaleanpunaisia taloja, mutta elämäni näyttää puolet ajasta kyllä ihan rehellisesti enemmän harmaalta homeseinältä. Sellaista se vaan on. 

Sitten luen sunnuntai-Hesarista jutun islantilaisten onnellisuudesta ja mieleen jää pyörimään tämä lause:

”Ongelmat pitäisi pystyä kohtaamaan. Minun lempimääritelmäni onnellisuudesta kuuluu, että se on ilon ja kärsimyksen summa.”

 

—-