Ikäkriisi lähtee väkivalloin
Tasan kolme päivää ennen syntymäpäivää se iskee.
Vyöryy ylitseni kuin…no joku ylitse vyöryävä asia. Tai no ei, menisikin ylitseni, se iskee ja jää paikalleen. Saakelin ikäkriisi.
Paria viikkoa aiemmin kaikki on vielä kivasti. Käyn pitkästä aikaa piirtämässä elävää mallia, olen ihan fiiliksissä. Juon viiniä ja vaeltelen ympäri kaupunkia yhden uuden ihmisen kanssa. Tehdään kaikki rästissä olevat kotiprojektit valmiiksi, joka kerta kun avaan ulko-oven, saan onnellisuuspuuskan siitä, että vihdoin on ihana koti jossa on kiva olla.
Ja sitten hirveä ikäkriisi tulee ja pyyhkäiseen kaikki nuo kivat asiat mennessään. Jonnekkin hyvin kauas. Ja kaikki on ihan pielessä.
Menen pieneen meksikolaisbaariin katsomaan jalkapallo-ottelua. Normaalisti se olisi kiva tapa viettää sunnuntaista alkuiltaa, mutta nyt vain ahdistaa niin, etten tiedä mitä tekisin: tuijottaisin peliä, puhelimen ruutua vaiko ärsyttävästi erivärisin kirjaimin tekstattua drinkkilistaa, joka peittää puolet seinästä. Mä en voinut vaan mennä siihen yhteen uutuusravintolaan, kun niillä on niin ruma fontti ja logo, graafikkoystävä sanoo huomatessaan tuijotukseni. Ah, mä niin tiedän, huudahdan, vaikka oikeasti haluaisinkin kysyä että miten voit olla noin iloisella päällä, EIKÖ SUA AHDISTA ELÄMÄ JA IKÄÄNTYMINEN JA KAIKKI TÄMÄ?
Muut jatkavat vielä puistoon katsomaan toista ottelua, jostain syystä sanon että haluan vain lukea kirjaa puistossa. Teen usein sitä, ihan liian usein: vetäydyn omiin oloihini juuri silloin kun pitäisi vaan hengata muiden kanssa ja sitten ahdistun entisestään. Puistossa on liian kuuma, en pysty keskittymään kirjaan ja kun laitan viestin sunnuntaihengausseuralleni siinä toivossa että hänellä olisi samanlainen päivä, hän vastaakin olevansa rannalla. MIKSENMINÄOLE? Miksen koskaan osaa tehdä mitään oikein?!??!
Kriisin kruunaa vielä kirje verotoimistosta, joka on killottanut postilaatikossa päiväkausia. Se kertoo että joudun maksamaan usean sadan euron sakkomaksun, koska olen mokannut tietysti veroasiani ihan täysin. Menen kotiin, suljen ikkunaluukut ja itkettää ihan hirveästi. Olen muka aikuinen, enkä osaa edes hoitaa asioitani. En mitään.
Vihaan vanhenemista, vihaan sitä että kaikilla muilla on kaikki palaset kohdallaan elämässä ja itse en osaa edelleenkään sanoa että hei tarvitsen apua tässä asiassa. Menen nukkumaan raskain mielin, olen valveilla vielä viideltä ja aamulla levitettyäni ekstrakerroksen valokynää mustille silmänalusilleni raahaudun uuteen kahvilaan aamupalalle. Älä piiskaa itseäsi, tuohan voi käydä kenelle tahansa, ystävä lohduttaa ja antaa maistaa kallista chai latteaan. Juon kahvin mustana ja halpana, tähän meni tän kesän viinirahat sitten. Hei älä, ystävä sanoo, voisi olla vielä paljon pahemminkin.
Silloin se iskeytyy tajuntaan: Voisi muuten olla.
Kyllä, ahdistaa vanheta. Kyllä, ahdistaa asua maassa, jossa en ymmärrä välillä mistään mitään. Kyllä, vituttaa lähes joka päivä joku asia, tietysti. Sitten buukkaan tapaamisen verotoimistoon syntymäpäiväkseni. En mieti sitä vanhenemista sitten, mietin paljon monimutkaisempia asioita. Saakeli soikoon.
Ja kahden päivän päästä puran kaiken raivoni ystävieni askartelemaan synttäri-Piñataan. Hakkaan sitä kuin viimeistä päivää ja kun se vihdoin halkeaa, alas sataa konfetteja, lakupötköjä ja punaisia kondomeja.
Hah. Vois olla vielä paljon pahemminkin.
—-
Just got my first ever birthday Piñata filled with Finnish candy and American condoms.