Kakkua ja salamatekstiä

Maaliskuinen tiistai, klo 14.31.

Saavun kahvilaan.

(Mitä?! Joku on mun sohvapaikalla ikkunan vieressä?!)

Jos niillä on tänään sitä ihanaa inkivääri-porkkanakakkua, otan takuulla sitä. Ihan sama vaikka kaikki vaatteet kiristää, syön just niin paljon kakkuja kun huvittaa.

Miten voi vieläkin ärsyttää näin paljon se, että hiuksista leikattiin pois enemmän kuin pyysin? Siitä on jo kolme viikkoa aikaa. Pitäisi kai keskittyä tärkeämpiin asioihin elämässä, eikä tällaisen vatvomiseen. Mutta kun vatvon vaan. Ruma tukka ruma tukka ruma tukka. Onpa kaunis tukka tuolla naisella tuossa viereisessä pöydässä.

Huomenna kyllä pesen pyykkiä ja pussitan kaikki villapaidat, koska en aio enää käyttää niitä. Ainiin, sisällä on edelleen jäätävän kylmää, eipä pussitella vielä mitään.

Pussittelusta tulikin mieleen, että olisipa kiva pussailla yhtä tiettyä miestä lähiaikoina. Tai oikeastaan ketä tahansa ihanaa. 

Paitsi tietty tätä tyyppiä:

Kerrankin, kerrankin opettaja tykkäsi mun työstä. Ihmeiden ihme! Voinkin ottaa sitä kakkua ihan vaan sen kunniaksi. Olen ehkä liian usein täällä paikassa, kun tarjoilijat eivät enää näe mua. No ihan sama. Oma olohuonekahvila on kuitenkin ihana asia.

Missähän sitten istuskelen kun muutan kauemmas näiltä kulmilta? Ehkä kuitenkin täällä.

Onko hyvä vai säälittävä että jumittuu samoihin paikkoihin hengaamaan eikä edes etsi uusia enää? Ei kun se on kotiutumista, niinhän mulle juuri viime viikolla kerrottiin. Selvä juttu. Nyt lopetan tän vatvomisen.

Miten on mahdollista etten ole vieläkään onnistunut ostamaan sellaista piuhaa, jolla voi purkaa kamerasta kuvat. Tai sitä puhelimen varalaturia, ettei tarvitsisi aina seisoskella vessoissa latailemassa tuota typerää laitetta. Huomenna menen ja hoidan. Kaikki nämä asiat.

Ah, banaanikakkua, otan sitä sitten. Ja kahvia, kiitos. En ymmärrä miten pystyin ennen istumaan kahvioissa kahvin tuoksussa juomatta sitä ollenkaan? En enää pystyisi hetkeäkään. Ja miksi entisessä elämässä tuntui niin kamalan luuserimaiselta olla riippuvainen jostain? Voin nyt ihan rehellisesti tunnustaa olevani kahvi- ja sokerikoukussa, lihoneeni varmaan viisi kiloa mutta se ei juuri nyt ole ongelmalistani yläpäässä. Siellä on paljon isompia asioita, joille pitäisi kai tehdä jotain.

Nyt muuten tässä tehokkuuspuuskassa laitan myös sen yhden viestin, jota olen vältellyt tässä vaikka kuinka kauan. Heti huomenna.

Klo 14.41.

Kahvi ja kakku saapuvat pöytään. Aurinko paistaa. Unohdan kaikki asiat kaikilta listoilta.

Mut en rumaa tukkaa. 

—-

Life is full of questions I don´t know how to answer.