Kiitos Suomi, sekoitit taas pääni

 

 

Olen kaksi viikkoa Suomessa, vähän ylikin.
On viileää, valoisaa ja tyhjää. Hirveän tyhjää ja hiljaista. 

Herään aikaisin aamulla hiljaisuuteen, otan korvatulpat pois korvista ja tajuan: täällä on niin hiljaista etten edes tarvitse näitä. Täällä on myös niin hiljaista että kuulen ihan liian kovaa päässäni kehää kiertävät ajatukset, tajuan myöhemmin.

Kaduilla on hiljaista. Ihan kun täällä olisi ilmoitettu jostain ydinräjähdyksestä radiossa ja olen vain ainoa joka ei ole kuullut ulkonaliikkumiskiellosta, sanon ääneen.

Joka puolella on tasaisia ja leveitä katuja joita kukaan ei tunnu kulkevat keskellä heinäkuuta. Lissabonissa verenpaineeni kohoaa äänekkäistä espanjalaisista ihan koko kesän ajan ja sitten saavun Suomeen ihmettelemään kaikkea tätä hiljaisuutta josta pitäisi olla kai onnellinen.

 

 

On kaunista ja valoisaa, yötön yö on ihana ja menee silti ihan hukkaan kun ei voi istua lämpimillä kallioilla katsomassa vaaleanpunaisia auringonlaskuja kun on kylmää eikä edes kovin aurinkoista ja sitten siitä valittaminen tuntuu ihan tyhmältä kun kuitenkaan en Suomeen matkusta sään takia
vaan ihan ihmisten. 

Ja samaan aikaan niin paljon kuulun tänne ja sitten en ollenkaan ja se saa olon yhtä aikaa kamalan haikeaksi ja sitten uhmakkaaksi: olen ollut niin hiton rohkea ja lähtenyt pois täältä, tehnyt sitä mitä vuosikausia salaa suunnittelin. Ja ajattelen sitäkin että vaikka pidän yhteyttä ystäviin aika paljon, ei ole sama viettää kahta kaksituntista vuodessa kun että näkisi joka viikko tai kuukausi ja että olenko luopunut elämässäni läheisistä suhteista huippujen ihmisten kanssa vaan siksi että minulla on ollut hyvin epämääräinen tarve lähteä jonnekin kauas ja pois,

se ikuinen kaksosta vaivaama levottomuus ja tyytymättömyys ja sellainen kummallinen olo etten kuulu tänne.

Ja haluaisin puhua kaikkien kanssa niistä asioista, siitä hiljaisuudesta ja sellaisesta melankoliasta joka valtaa mieleni kun katselen niitä melankolisen näköisiä taloja ja kortteleita joita joskus kutsuin kodikseni ja kulmikseni. Sitten samaan aikaan ymmärrän ettei kukaan täällä asuva jaa näitä tunnelmia ja sitä tunnetta kanssani. Ihmiset joiden kanssa voin puida sitä vaikeaa asiaa miten omaa maataan ja kulttuuriaan tavallaan alkaa ymmärtää vasta muutettuaan sieltä pois, eivät he asu täällä: tässä maassa ja kulttuurissa. Aina kun kritisoin Suomea yhtään mistään tai fiilistelen elämääni Lissabonissa, tuntuu kun pettäisin suomalaisia ystäviäni.

Se tunne on tosi outo.