Kynttiläbaareista ja tolkun ihmisistä
Deutsch oder Englisch,
kysyy väsyneen näköinen mies minulta lentökentän turvatarkastuksessa. English, please, sanon. Olet ensimmäinen joka on sanonut please, hän toteaa ja hymyilee vähän eikä sano mitään siitä että minulla on liikaa kosmetiikkaa käsimatkatavaroissani.
Edellisenä yönä kävelen yksin kotiin tunnelmallisten viinibaarien reunustamaa katua Berliinissä ja leikin vähän ajatuksella Entä jos muuttaisin tänne.
Kun periaatteessa voisin.
Berliini on niin erilainen kuin Lissabon, vähän ruma ja rosoinen, mutta silti jotenkin niin kovin viehättävä, aito. Olen toki käynyt siellä aiemminkin, talvella ja syksyllä, mutten koskaan kesällä. Ystävä johdattaa ihanan vihreisiin ja vehreisiin puistoihin, jotka näyttävät enemmän joltain mystiseltä eteläiseltä kohteelta. On ihana järvi, jossa uida, tunnelmallisia kynttiläbaareja rosoisine seinineen ja…
Ja minä tunnen olevani jotenkin sellaisessa normaalissa paikassa, normaalissa elämässä. Euroopassa, en jossain kaukaisessa Etelä-Euroopan maassa, jossa olen ulkonäköni vuoksi ikuisesti turisti. Enjoy your holiday, joka kerta vaihtorahat käteen saadessani.
Juon aamukahvini ystäväni kauniissa asunnossa Marimekkomukista ja me puhumme tuntikausia elämästä, jossa on joko liikaa töitä tai ihan liikaa vapaa-aikaa ja sitten ei saa tehtyä mitään kaikella sillä ajalla. Kun on liikaa aikaa ajatella, tajuaa ettei niitä ajatuksia sittenkään niin kauheasti ole.
Aurinko paistaa korkealle sisälle ikkunoista, pihassa kasvaa hurjan korkea puu ja jalkakäytävät ovat leveitä. Kaikki on suurta ja tehokasta, kassaneiti lappaa ostoksia sellaisella tahdilla että hitaat portugalilaiset saisivat jonkun slaagin kaikesta siitä tehokkuudesta.
Viimeisenä iltana treffaan vanhan ystävän viinibaarissa, jonka listalta löytyy portugalilaista vinho verdeä, juuri sitä samaa jota ostimme juhannuksena graafikkokavereiden kanssa ihan vaan siksi että etiketti oli maailman rumin. (Se kahden euron viini sitä vastoin oli erinomaista).
Muistatko kun olin viimeksi täällä ja bailattiin niin tehokkaasti että mun uusi mekko repesi ja sitten neuvokkaana miehenä korjasit sen roudarinteipillä, hän ei ihan tarkkaan muista, kuulostaa kyllä ihan siltä millaista suomivieraiden kanssa aina on. Siitä on yli kymmenen vuotta aikaa tosin, mitä tapahtui, miten me vanhennuttiin yhtäkkiä.
On kuin olisi sata vuotta siitä, kun tutustuimme We got beefin edustalla jonkun illan päätteeksi ja menimme samalla taksilla kotiin ja valvoimme aamukahdeksaan koska meillä oli ihan yhtä huono huumorintaju ja niin hauskaa kun voi olla vain silloin kun on juuri tavannut jonkun, jonka kanssa tulee vaan tosi hyvin toimeen.
Ei tarvitse edes lukea rivien välistä tätä asiaa, se tulee tässä nyt ihan suoraa: olen vähän kyllästynyt Lissaboniin juuri nyt.
Sun kuvat saa mut kaipaamaan Berliiniin, portugalilainen ystävä viestittää. Koska juuri nyt vihaan tätä kaupunkia. Emme ole nähneet niin pitkään aikaan, ettei minulla ole mitään käsitystä siitä, miksi hän vihaa mitäkin tällä hetkellä. Sellaisia ystävyyssuhteita minulla on Lissabonissa useita. Ihan liikaa draamaa. Päivä päivältä huomaan kaipaavani entistä enemmän suomalaisia ystäviäni. Niitä tolkun ihmisiä, jotka ovat ihanan rehellisiä ja helppoja.
Huomaan myös kaivanneeni matkustelua ihan järjettömän paljon. Viimeisen neljän vuoden aikana kun en ole käynyt muualla kuin Portugalissa ja Suomessa. Sen pitäisi riittää ihmiselle, mutta Berliinissä tajuan kuinka paljon kaipaan niitä hetkiä, kun on uusia paikkoja, voi eksyä ja tuijottaa kivan pikkubaarin terassilla tuntikausia ohikulkevia täysin vieraita ihmisiä.
Koska ulkomaillakin asuessa on ihan samalla tapaa helppo vaan jämähtää: käydä samoissa paikoissa, antaa elämän urautua tietyille raiteille.
Ehkä minulla on vaan ollut eniten ikävä juuri sitä. Sitä tunnetta, että maailmassa on paljon muutakin kuin kaksi kotimaatani. Paljon kaikkea jännää ja vierasta ja vähän uusia mahdollisuuksia myös.
—-
Berlin, I kind of like you.