Neljä päivää Portossa
Aamujunassa tuoksuu appelsiineilta. Minulla on mukana kahdeksansataasivuinen kirja, josta luen ehkä neljä sivua.
Junamatkalla Lissabonista Portoon ei ole kyllä mitään nähtävää, ota halpislento mielummin, minua ohjeistetaan aiemmin samalla viikolla. Mutta koska vastustan maan sisäistä turhaa lentämistä, päädyn junaan.
Tuijotan tyytyväisenä maisemia kolme tuntia ja olen ihan eri mieltä ohjeista. On vihreää, vehreää, palmuja, kaktuksia ja vanhoja juna-asemia sekä ikkunasta naamaan kuumottava aurinko. Spotify –soittolistani toimii vähän niin ja näin katkeilevan wifin vuoksi ja soittaa lähinnä kolmea kappaletta, jotka tosin tiivistävät sitten kaiken oleellisen olotilasta.
Puolen päivän jälkeen olen jo Portossa. Huoneeni sijaitsee taidekorttelissa, kolmannessa kerroksessa. Kaunis tyttö avaa oven, johdattaa minut keittiöön ja kertoo että hänellä on tänään syntymäpäivä.
Kohta 30, hän sanoo ja irvistää, pian alkaa varmaan ahdistaa. Kuule, lähes kaikki parhaat asiat tulee kolmenkympin jälkeen, tekee mieli sanoa.
Sillä aikaa kun hän kertoo asunnon perusjutut, raidallinen kissa kiipeää syliini. Myöhemmin opin, että sen uteliaisuudella ei ole mitään rajaa.
Minulla ei ole mitään suunnitelmia eikä karttaa, mutta lähden vain ulos. Tutut ruokakauppaketjut vieraassa kaupungissa tuntuvat hassulta. Mutta toisaalta, Porto ja Lissabonhan ovat vähän kuin Helsinki ja Tampere. Syön kasviscurryä hippikaupan takapihalla olevassa puutarhassa. Kahden tädin pyörittämässä ravintolassa soi Frank Ocean ja jaloissa pyörii kaksi kissaa.
Olen lomalla. Ilman läppäriä, ilman suunnitelmia, ilman tuttuja juttuja. Se on orpoa, outoa, onnellista.
Ensimmäisenä päivänä en kuitenkaan saa kaupungista oikein mitään otetta. On yhtäkkiä hullun kuuma ja minulla on ihan liikaa päällä. Saan ehkä liikaa aurinkoa ja lounaasta tulee jotenkin huono olo.
Vaikka olen itsenäinen nainen, joskus yksin reissatessa minusta tulee hermostuva mokailija. Pelkkä oma seura ja se, että on oltava itse vastuussa ihan kaikesta, vie minut toisinaan sellaiseen tilaan.
Illalla valkkaan huonon iltapalapaikan. Syön jotain, mille olen allerginen ja siinä ravintolan pöydässä istuessani mietin turpoavaa suutani ja sitä, missä olisi lähin auki oleva apteekki. Ravintolan vessassa tiputan vessapaperirullan vahingossa vessanpönttöön. Suun turvotus onneksi laskee nopeasti ilman lääkkeitä ja päätän vaan paeta kotiin. Siellä en saa jostain syystä suihkusta kuin kylmää vettä. Kylpyammeen reunalla seuranani istuva raidallinen kissa katselee kysyvästi, kun kiroilen suomeksi.
Pesen kainalot ja naaman kylmällä vedellä, juon lasin punaviiniä ja vedän suurella tiikerin naamalla kuvioidun viltin ylleni.
Nukun kaksitoista tuntia. Se tiettävästi auttaa lähes kaikkeen.
Itsensä psyykkaaminen on myös yksi ihmismielen kiinnostavimpia asioita. Nyt helvetti nautit tästä lomasta, sanon itselleni aamulla vessassa, jossa kuivakukat on asteltu juuri niin, että ne peittävät vessaselfiessäni naamani.
Sinä päivänä löydänkin sitten kaikki ihanat paikat.
Vaeltelen pitkin katuja, välillä loogisesti, välillä ympyrää. Käyn ihanissa vintagekaupoissa, joista en osta juuri mitään. Syön lounasta paikassa, jossa on ihana sisustus, mutta katossa roikkuvat valaisimet paljastuvat tarkemmalla havainnoinnilla talouspaperirulliksi. Ihanan luovaa ja vähän rähjäistä, niinkuin koko kaupunki. Porto on samaan aikaan tosi erilainen kun Lissabon, mutta kuitenkin vähän sama.
Joissain kadunkulmissa tulee mieleen Lontoo, joissain kuppiloissa Pariisi. Jokirannassa Turku.
Yhtäkkiä tajuan, että vaikka kuinka kirjoittelen epämukavuusalueeella olosta Lissabonelämässäni,
ei se ole epämukavuusalueeni enää. Se on kotini. Siksi olo on siellä suurimman osan ajasta rauhallinen ja vakaa.
Ja sitä tasapainoa on hyvä välillä vähän järkytellä käymällä muualla, yksin.
Ei saa jämähtää, niinhän se äiti opetti.
—-
Porto, first I didn´t like you and then I just LOVED you.