On ikävä niitä hetkiä kun jotain tapahtuu.
Niitä kun laittaa herätyskellon soimaan jonain ihan outona aikana, 3:15, koska on jotain epätavallista. Epätavallista, sitä minä kai kaipaan.
En niinkään niitä aamuja kun ajattelen, ääh torkutan vähän (tunnin), en menekään lenkille, menen vasta sitten kun joudun odottelemaan asiakkaan kommentteja kaksi tuntia keskellä päivää ja kaikki valuu ja soljuu sellaisena tavallisena arkimähmänä. 
Haluan olla jossain ihan muualla kuin olen suunnitellut, joinain tavallisina tiistai-iltoinakin, haluan aika usein mielummin olla nousuhumalassa kuin normiarjessa nukkumassa aina yhdeltätoista.
En millään osaa sopeutua mihinkään, sanoa että juu haluan juuri tätä kaikkea pysyvää ja turvallista
ja sitten ehkä eniten valitan siitä ettei ole pysyvää ja tuttua ja turvallista.

Ja tavallaan haluan juuri sitä, sitä että voi vähän valitella siitä ettei ole kaikkea, ihan kaikkea aina. Kun on kuitenkin niin paljon, ihan tarpeeksi. 
Ja sellainen olo että ihan milloin vaan voi olla jotain uutta, jotain jännää. Niitä hetkiä vaikka kun on herättävä outoon aikaan  tehdäkseen jotain outoa ja erilaista. 
Niinä hetkinä ajattelen vuosikausia kello 7:15 soinutta herätyskelloani ja sitä kattonäkymää jota tuijotin joka ikinen aamu. Sitten ajattelen: olet tullut pitkälle. Miksi kuvittelet joskus ettet enää pääsisi vieläkin pidemmälle?

Et välttämättä kauemmas. Ehkä lähemmäs, jotain sellaista joka ehkä voisikin olla sitä pysyvää. Tai sitten jotain ihan väliaikaista onnea.
(Kun koskaan ei voi tietää). 

—-