Istun sängylläni,
aurinko paistaa avonaisista ikkunoista sisään. Huoneessani on kaksi ovea, molemmat auki, toisesta näen olohuoneessa rehottavan kasvikokoelmamme, toisesta värikkään räsymaton käytävällä. 
Joku polttaa tupakkaa ikkunani alla, joku toinen kopistelee näille liukkaille kaduille sopimatomilla korkkareilla. 

Kuuntelen ranskankielistä puhelinkeskustelua olohuoneesta. En ymmärrä siitä juuri mitään. Kämppikseni ystävä oli vailla väliaikaisasuntoa Lissabonista ja kahdella messengerviestillä käymämme keskustelun päätteeksi hän kantoi kaksi laukkuaan vierashuoneeseen, pussasi poskelle ja asettui väliaikaisesti taloksi. 

Tänä alkukesänä olen vihdoin tajunnut sen, etten enää koskaan halua asua yksin.
Nyt haluan asua tässä valoisassa ja kauniissa lissabonilaiskodissa, joskus ehkä vielä jonkun miehen kanssa, sitten vanhana mummokommuunissa. 
En enää koskaan yksin yksiössä.  

Kyllä, yhdessäasumiseen menee hermot. Usein. 
Vielä kaksi kuukautta sitten vihasin sitä, puoli vuotta sitten vihasin vielä enemmän. Meillä kesti lähemmäs vuosi tajuta se, millaisten ihmisten kanssa haluamme asua. Ei mennyt putkeen ekalla kokeilulla, ei edes toisella. 
Sitten kun pahoja viboja aiheuttavat henkilöt oli saatu hittoon, istuimme kahdestaan sohvalle ja päätimme, että tästä lähin tässä asunnossa asuu vaan kivoja ihmisiä. 

Kyllä, mekin riitelemme usein kämppikseni, parhaan Lissabon-ystäväni kanssa. 
Minä kiukustun kun hän käyttää aina oliiviöljyäni, vaikka voisin vain ratkaista sen laittamalla oliiviöljyn hinnan kuukausittaiseen Splitwise-appsiin. Mutta en jaksa tehdä sitä. Joskus juomme liikaa viiniä ja alamme puida jotain tyhmiä vanhoja asioita. Joskus taas emme puhu kokonaiseen päivään mitään. 

Tuulisena kesäkuisena iltana tulen kotiin, vähän huonon päivän jälkeen. 
Keittiössä on valot, otatko hei punaviiniä, se taloksi asettunut ranskalaismies kysyy. No joo, voin mä vähän. 

Seison tuntikausia tiskipöydän vieressä, lasi tyhjenee ja täyttyy, kämppis kokkaa jotain monimutkaista, puhumme ihmissuhteista tässä maassa ja muilla mailla. Joskus myöhemmin menen suihkuun, viinilasin laitan yöpöydälle. Nukahdan hiljaiseen puheensorinaan, joka on siirtynyt olohuoneeseen. 

Just nyt haluan asua just näin. Kymmenien huonekasvien keskellä, ilman designhuonekaluja. Haahuilla yhdeksänkymmentäluvulla ostamani kotikimono päällä joskus kokonaisen päivän ajan. Juoda viiniä keittiössä. Kinastella siitä, mikä tyyny laitetaan vierashuoneeseen ja kuka vie useiten muovikierrätysroskat. 

Just nyt tätä. Kaikkea muuta kuin yksin yksiössä. 

Nyt on just tän aika. 

—-

Home sweet jungle home.